Anneli Kannon kirjan luettuani mietin, mistä hän on löytänyt voimaa käydä kokemansa läpi uudelleen kirjoittamalla se kirjaksi.
Halu herättää keskustelua siitä, millaista elämä voi Alzheimer-tautiin sairastuneen omaisena olla, sanoo Kanto itse motiivikseen. Motiivin tähän voimannäytteeseen onkin täytynyt olla vahva. Niin rankkaa kirjoittajan oma elämä on ollut sairasta äitiä hoitaessaan.
Kanto on kirjoittanut kirjan kolmesta näkökulmasta ja onnistuu tekemään sen tavalla, mikä ei voi olla avaamatta lukijan silmiä.
Ensimmäisessä osassa hän astuu äitinsä mielen sisään. Lukijaa saattaa huvittaa, kun osuuden ”minä” ei muistakaan, mitä kaupassa piti tehdä, odottaa kuolleen puolisonsa palaavan kohta töistä kotiin tai ärsyyntyy, kun omaan kotiin tulee outoja ihmisiä komentelemaan. Huvittavuus on kuitenkin kaukana. Kaikki tuo kertoo, mitä tapahtuu ihmisessä, joka kadottaa osan itsestään.
Kirjan toiseen osaan Kanto kirjaa ääniä Alzheimeriin sairastuneiden ympäristöstä. Näin paljastuu läheisten taakka, mutta myös se, mitä sairastuneelle merkitsee, ettei suinkaan ole koko ajan omasta tilastaan tietämätön.
Kolmas osa on mitään salaamaton ja kaunistelematon kertomus Anneli Kannon omista kokemuksista ja tunnoista Alzheimeriin sairastuneen äitinsä huoltajana. Kesällä 90 vuotta täyttävä äiti sairastui vuonna 2008. Omaishoitajan taakka on rankka, varsinkin kun sen joutuu kantamaan yksin. Eikä sitä todellakaan helpota ympäristön kommentit tyttärestä, joka ei pidä huolta äidistään.
Alzheimeriin sairastuva kadottaa entisen elämänsä. Läheisistä tulee vieraita ja sama tapahtuu myös toisin päin: rakkaasta sairastuneesta tulee läheisille vieras ihminen. Kanto kuvaa riipaisevalla tavalla, millaista on nähdä, kun ihmiseltä katoaa lopullisesti kaikki tuttu ja turvallinen, muistot ja oma tietoisuus. Tunteet haihtuvat. Sen myötä kaikki.
Raastava on Kannon kynän jälki myös hänen kirjoittaessaan, mitä Alzheimer-omaiselta vaaditaan, minkälaisen tunteiden aallokon joutuu kokemaan ja kestämään. Teksti on ihailtavan rehellistä. Kanto ei häpeä kertoa miten vaikeata – tosiasiassa mahdotonta – on omaisen täyttää se, mitä hän itseltään vaatii.
Alzheimer on tauti, joka antaa armon sairastuneelle, mutta ei tämän omaisille. Kanto muistuttaakin esipuheessaan tutkimustiedosta, jonka mukaan yli puolet omaishoitajista sairastuu itse.
Myös tätä kannattaa miettiä: Suomessa saa Alzheimer-diagnoosin joka päivä melkein 40 ihmistä ja tautia sairastaa noin 80 000 ihmistä.
Anneli Kanto: Pala palalta pois. Kertomuksia Alzheimerin taudista Gummerus 2013. 147 sivua.
uutiskirje 
