Nyt on tilaisuus suoltaa kiitosta teatteriesityksestä ennen kaikkea dramaturgille.
Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmän dramatisoinnista vastaava Seppo Parkkinen on tehnyt (jälleen) ansiokkaan työn luodessaan kestävän kokonaisuuden kirjailijapariskunta Märta Tikkasen kolmen ja Henrik Tikkasen neljän teoksen muodostamasta rikkaasta aineistosta.
Ansionsa on toki myös ohjauksesta vastanneella Kaisa Korhosella. Parkkisen ja Korhosen käsissä on rakentunutkin – ei suinkaan useimpien varmasti odottama näytelmä tunnetun avioparin raastavasta suhteesta – vaan kolme avioliittotarinaa eri vuosikymmenillä.
Keskushahmo Märta kuroo kasaan isoäitinsä ja äitinsä historian, ja on itse ketjun kolmas osa.
Kyseessä on sukupolvikertomus, jossa keskushahmo Märta kuroo kasaan isoäitinsä ja äitinsä historian, ja on itse ketjun kolmas osa. Kaikissa kertomuksissa toistuu sama: alisteinen mies – vaimo –suhde.
Suuressa valkoisessa huoneessa seisoo mustapukuinen nainen.
Hän on selin huoneeseen. Astelen huoneen poikki hänen luokseen.
Onko tämä sinun elämääsi, minä kysyn. Saatko sinä elää näin?
Silloin nainen kääntyy hitaasti minua kohti.
Ja hän on minä.
Märta koko ajan kertojana
Tämä lainaus näytelmän synopsiksesta kertoo, mikä on sen dramaturginen lähtökohta. Märta astuu huoneistoon, joka oli kuin suoraan hänen näkemästään unesta ja jossa hänen isoäitinsä oli asunut.
Tästä asetelmasta lähtien kuljettavat Parkkinen ja Korhonen juonta kolmelle rakkaustarinalle kaikkea muuta kuin kronologisessa järjestyksessä. Valinta osoittaa poikkeuksellisen hienoa dramaturgista näkemystä.
Sitä ei niinkään ole Märtan kontolle annetussa, kaikessa muussa sitäkin enemmän.
Märta on lavalla koko ajan kertojana, mutta kaikki muu on varsinkin isoäidin ja äidin vaiheissa edettäessä katsojalta tarkkaavaisuutta vaativaa, juuri sirpaleisuutensa vuoksi niin kiehtovasti toteutettua näyttämötyötä.
Märtan ja Henrikin suhteeseen keskittyvässä näytelmän toisessa osassa katsoja pääsee tässä mielessä jo helpommalla, kun käsittely on jo – huvittavaa kyllä – rauhallisempaa.
Musiikki ja tarina linjassa
Läpi kolmituntisen esityksen säteilevä Cécile Orblin näyttelee herkästi ja tekee Märtana elämänsä roolin. Hän vastaa vaativan roolinsa haasteisiin kypsästi, siirtyy sen edellyttämällä tavalla temposta ja tunnetilasta toiseen luontevasti.
Petri Manninen on Henrikinä uskottava ristiriitaisen ja ilkeän, rakkaintaan haavoittavan miehen roolissaan.
Altti Uhleniuksen Märta Tikkasen runoihin säveltämä, pääosin hento musiikki on linjassa näytelmän tarinan kanssa. Laulaminen sujuu sävellysten vaikeudesta huolimatta koko joukolta kohtalaisesti. Mistähän syystä Orblinin laulaessa mieleen tuli Kaisa Korhonen? Sitä jäin miettimään.
Palkinto tiesi paikkansa
Seppo Parkkinen palkittiin syyskuun alussa Jussi Kylätasku –palkinnolla. Kansallisteatterin näyttämöllä tuli todistetuksi miten oikeassa palkintoraati olikaan, kun se osoitti huomionosoituksen henkilölle, jonka tuotanto kattaa yli 60 näytelmää ja dramatisointia. Raati totesi Parkkisen dramatisoinnissa olevan nähtävissä poikkeuksellinen ymmärrys näyttämöä ja sen lainalaisuuksia kohtaan.
Haasteellisen Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmän toteutus on osoitus siitä, mihin tällainen ymmärrys saattaa johtaa.
Vuosisadan rakkaustarinat. Isoäidin, äidin ja Märtan aika.Suomen Kansallisteatteri. Märta Tikkasen ja Henrik Tikkasen teosten pohjalta dramatisoinut Seppo Parkkinen, ohjaus Kaisa Korhonen, lavastus Kati Lukka, puvut Tarja Simonen, musiikki Antti Uhlenius, valot Kalle Ropponen, äänet Jani Peltola, videot Pietu Pietiäinen. Rooleissa Jussi Lehtonen, Pirjo Luoma-aho, Markku Maalismaa, Petri Manninen, Cécile Orblin, Kaija Pakarinen, Terhi Panula, Antti Pääkkönen ja Linda Wiklund (TeaK)
lehti 