Aloitan onnistumisista. Eli lavastuksesta.
Olen aina pitänyt pyörivää näyttämöä aivan loistavana keksintönä. Sitä on mahdollista käyttää monella tavoin. Sen voi ottaa haltuun yhtenä kokonaisuutena, sen voi jakaa staattisesti seinillä toisistaan erottuviin osiin – ja sitä voi käyttää kuten Kansallisteatterin Kun kyyhkyset katosivat -näytelmässä.
Tapahtumat ja miljööt laukkaavat Sofi Oksasen käsikirjoittamassa näytelmässä hengästyttävällä vauhdilla paitsi vuosikymmenestä toiseen, myös muuten. Ne lomittuvat ja kohtauksesta toiseen siirrytään sujuvasti. Tällainen juoksutus on vaativa, ja se edellyttää ehdottomasti ohjaajan ja lavastajan hengenheimolaisuutta, yhteistä tajua.
Näyttämö palvelee tarinaa
Karmo Menden karua ja mielikuvitukselle sijaa antavaa lavastustyötä on kiittäminen siitä, että Kansallisteatterin esityksessä onnistutaan. Sen ansiosta näytelmässä voidaan edetä intensiivisyydellä, jota käsikirjoitus suorastaan vaatimalla vaatii. Ohjaaja Raila Leppäkosken ammattitaidon ansiota puolestaan on lavastuksen antamien mahdollisuuksien hyväksikäyttö.
Leppäkosken ja Menden yhteistyön oivaltavuuden ydin on tavassa, jolla he panevat näyttämön palvelemaan tarinaa. Kohtauksissa ei edetäkään vuorotahtiin, eikä miljööstä toiseenkaan. Sen sijaan tapahtuu paljon yhtäaikaista liikettä – samanaikaisesti etualalla, taka-alalla, sivustalla.
Tällainen päällekkäisyys on tehokeino – jälleen yksi käsikirjoituksen henkeen sopiva elementti. Se täytyy sanoa, että valittu tapa edellyttää herpaantumatonta tarkkaavaisuutta katsojalta muutenkin vaativan näytelmän seuraamisessa (kirjan lukemisesta on apua).
Toki Kun kyyhkyset katosivat -näytelmän kaltaisen uhkaa ja painostusta tihkuvan näytelmän voisi tuoda näyttämölle muullakin tavalla. Vaikeata, jopa mahdotonta, kuitenkin olisi päästä eroon raskaudesta, epätoivosta, ankeudesta, epäluulosta, kun teemana on sellainen ihmisen julmuus ja petturuus, joka leimasi Viron sodan ja totalitarismin vuosia 1940-luvun natsimiehityksessä ja 1960-luvun neuvostomiehityksessä.
Musiikki häiritsee tarinaa
Säveltäjä, kapellimestari Maija Kaunismaan musiikin tehtävä on täydentää näytelmän tunnemaailmaa, välittää tunteita, joita näyttämöllä muuten on vaikea tuoda esille. Rauhalliset alkusoinnut (Metsäkukkia) antavatkin luvan odottaa paljon. Vaan miksi musiikin täytyy yltyä tapahtumien edetessä suorastaan häiritseväksi? Paikka paikoin se jopa peitti alleen vuorosanat, mikä tuskin on tarkoitus.
Äänentoisto olikin ainakin ensi-illassa toinen hämmästyksen aihe. Varsinkin naispääosaa esittäneen Matleena Kuusniemen mikrofoniääni suorastaan särisi alkurepliikeissään. Tuskin tämäkään oli tarkoitus.
Yksitotisuus heikentää tarinaa
Näytelmän päähenkilö on koko elämäntarinansa valehteleva takinkääntäjä, joka luikertelee kulloisenkin vallan puolella. Hän on oman nahkansa pelastaakseen valmis hirmutekoihin ja uhraamaan vaimonsa ja serkkunsa.
On vaativaa päästä sinuiksi kahden ja puolen tunnin ajaksi tuollaisen keinoja kaihtamattoman hahmon kanssa ja sisäistyä siihen. Vaikeusastetta lisää henkilön yksitotisuus. Kun ottaa huomioon roolihenkilön tunneskaalan mitättömyyden, on Timo Tuomisen suoritus kiitettävä. Hänen pitää saada esille paljon mahdollisimman välin elein. Ja hän tekee sen.
Huomattavasti sävykkäämpi on Matleena Kuusiniemen rooli. Varsinkin hänen hoipertelunsa loppukohtauksessa kaiken toivon menettäneenä ja alkoholisoituneena on vaikuttavaa.
Kun kyyhkyset katosivat. Suomen Kansallisteatteri. Teksti ja dramatisointi Sofi Oksanen. Ohjaus Raila Leppäkoski. Lavastus ja puvut Karmo Mende. Musiikki Maija Kaunismaa. Rooleissa Antti Luusuaniemi Jani Karvinen Jouko Keskinen Jukka-Pekka Palo Pirjo Määttä Sari Puumalainen Timo Tuominen Janne Hyytiäinen, Matleena Kuusniemi.
lehti 