Ryhmäteatterin kevään toinen suomalainen kantaesitys on saanut nimensä Kake Randelinin kappaleesta.
Venla- ja Lea-palkitun Kati Kaartisen Nätti tyttö, vähän pehmee tuo näyttämölle perhesuhteista ehkä kimuranteimman: Äidit ja tyttäret.
Huoli ja sääli, rakkaus ja rakkaudettomuus, hätä, häpeä ja samaistuminen… Ristiriidattominkin äiti-tytär -suhde on ristiriitaisilla tunteilla ladattu.
Lavalla ovat Vanhinnainen, Keskinainen ja Nuorinnainen. Äiti, tytär ja tyttärentytär. Vanhinta ei saa sanoa mummoksi ja nuorin haaveilee uudesta ajasta, jolloin rakkaus ja ihminen määritellään uudelleen.
”Ihminen päivitetään. Ihminen 11.0”
Keskinainen (Minna Suuronen) on niin stressaantunut ja hukassa, että katsomossakin alkavat kädet hiota.
Ei puhumisen mallia
Tunteiden näyttäminen ja niistä puhuminen on kaikille kolmelle naiselle vaikeaa.
”Äiti sitte aina huus meitäki ruokapöytään että ”sikiöt syömään!” Hän oli sillä tavoin herkkä ihminen”, kertoo heistä vanhin (Kaija Pakarinen).
Vanhin koettaa luoda uusia perinteitä, keskimmäinen puhua terapiassa ja nuorin (Emilia Sinisalo) pukeutuu roolihahmoiksi. On milloin Sherlock Holmes, milloin Prinsessa Leia. Nuorin järjestää perhekonstellaatioita, jossa jokaisen tulisi eläytyä toisen perheenjäsenen tunteisiin.
Kellään ei kuitenkaan ole mallia puhumiseen, ei mitään luontevaa tapaa näyttää, mikä tuntuu pahalta tai hyvältä, mikä loukkaa tai musertaa.
Näytelmässä Mies toimii oppaana ja peilinä sekä yleisölle että näytelmän naisille. Mies (Robin Svartström) muuntuu terapeutiksi, sodasta palaavaksi isäksi, ihailluksi enoksi, rakkauden kohteeksi.
Myytin syitä ja seurauksia
Kati Kaartinen on ryhtynyt purkamaan myyttiä vahvasta suomalaisesta naisesta.
Myyttiä ei näytelmässä murreta, mutta näytetään sen syitä ja seurauksia. Pakon edessä pärjänneen ja tunteensa kivettäneen aikuisen sisältä voi löytyä hätääntynyt lapsi.
Paperilla näytelmän teemat kuulostavat raskailta ja ehkä hieman kuluneiltakin. Näyttämöllä esitys on kuitenkin ihmeen kevyt. Ja älyttömän hauska.
Kovasti naurattava televisionkatselukohtaus myös hirvittää. Siinä missä kaksi vanhinta tuntee Niskavuoren tarinan, heillä on lempi- ja inhokkihahmonsa ja selvät mielipiteensä henkilöistä, nuorimmaiselle se on vain outo ikivanha elokuva.
Yhtenäiskulttuuria sukupolvien kesken ei ole eivätkä naispolvet ymmärrä toistensa kieltä. Niskavuoren Heta on toiselle yhtä outo kuin cosplay (roolipukeutuminen) toiselle.
Kaartinen kirjoittaa henkilöidensä suuhun vaivatonta ja luontevaa puhetta. Helpon ja kepeän alta kuuluu ajateltu työ, lyhyisiin lauseisiin on ladattu paljon. Katsoja tunnistaa itsensä, perheensä, aikansa, surunsa ja rakkauden kaipuunsa.
Tunnemme ”hanskamiehen”, joka kulkee vaimonsa ostamissa vaatteissa, tunnistamme keski-ikäisen hädän: Tässäkö elämä oli? Nuoren haaveen paremmasta maailmasta ei soisi sammuvan.
Lopettamisen vaikeus
Näytelmän ja esityksen lopettaminen lienee teatteritaiteen kinkkisin paikka. Nätti tyttö, vähän pehmeekin menettää otettaan viimeisessä kohtauksessa.
Kun näytelmässä on alusta asti olleet läsnä useat sukupolvet, ovat vanheneminen, kuolema ja ajan kulu; oma siirtyvä paikka sukupolvien ketjussa jo kirjoitettu tarinan rivien väliin ja yleisön ymmärrykseen.
Viimeinen kohtaus alleviivaa tätä teemaa turhan osoittelevasti. Pateettisuudessaan se tuntuu kuuluvan eri näytelmään.
Kohtauksen käänteen antaa kuitenkin anteeksi, koska sitä ennen on nähnyt yli kaksi tuntia hienoa uutta kotimaista draamaa.
Näyttelijät ovat erinomaisia, teksti toden tuntuista ja tietystä arkisuudesta huolimatta terävää. Ohjaaja Johanna Freundlich on rytmittänyt esityksen hyvin.
Minna Suuronen tekee, jälleen kerran, hahmonsa taitavasti, herkästi ja hauskasti. Robin Svartströmin terapiaan menisin heti, jos sellaista olisi tarjolla.
Janne Siltavuori on suunnitellut lavastuksen, jossa (naisen)elämän vaiheet ovat framilla kuin nukkekodissa. Omassa lokerossaan eri elämänvaiheet synnytyssalista ruumisarkkuun.
Marko Ahokankaan sinänsä hieno äänisuunnittelu kärsii välillä turhan voimakkaasta volyymistä. Emilia Erikssonin puvustuksessa on hyvä kontrasti arkisten neulepuseroiden ja nuorimman naisen mielikuvituksellisten rooliasujen välillä.
Kati Kaartinen: Nätti tyttö, vähän pehmee. Ohjaus Johanna Freundlich. Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämö.
lehti 