Y-sukupolven räjähtävä ruumiinavaus

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Q-teatterin Kaspar Hauser on ryöpsähdys, ilotulitus ja tykitys. Se on viihdettä ja vittuilua, se on myötätunteva ja armoton.

Se on Y-sukupolven visuaalinen ja meluisa ruumiinavaus. Ohjaaja Akse Pettersson on työryhmineen kaivautunut sukupolvensa pinnan alle – ja löytänyt lisää pintaa.

Taiteessa aikaa, ilmiöitä ja ihmistä tutkitaan usein tyhjää taulua; idioottia, lapsen kaltaista vasten. Sellainen taulu on Kaspar Hauser, jolla ei ole minkäänlaista ennakkokäsitystä muista ihmistä eikä mistään muustakaan.

Kaspar katselee kaikkea avoimin silmin. Esityksen kirjoittajien mukaan hän työntää jakoavaimen kapitalismin koneistoon ja rikkoo hetkeksi haluntuotannon ja yhteiskunnallisen uusintamisen mekanismit.

Näyttämöllä teoria ja käsitteet muuttuvat kohtauksiksi, jotka itkettäisivät, jolleivat naurattaisi.

Unohtakaa kuitenkin se saksalainen kellarissa kasvanut poika. Vitut Kaspar Hauserista, esitystä lainatakseni.

Tämä on sukupolven tarina.

Kattokaa mua!

Jäbäleissonit kokkelipäissään baarissa, hevospäinen Kaspar kuuntelemassa vanhempiensa riitelyä. Esityksen kuvat eivät hetkessä pyyhkiydy mielestä.

Päräyttävää läppää heitetään mainosten iskulausein, parisuhdetta ylläpidetään, koska kulisseista on tullut sisältö.

Kaspar Hauser osoittaa kohkaamisen onttouden. Esityksen nähtyään ei kehtaa enää keuhkota televisiosarjoista, vaikka ne olisivat kuinka loistavia.

Huomiotalous ja kuluttaminen. Silppu, sälä, sekunnin sadasosa julkisuuden valokeilassa. Mitään väliä millään. Ja samaan aikaan joka hemmetin kenkävalinnalla ihan hemmetisti väliä.

Merkkitavara ihmisen mittana: kato mua! Kattokaa nyt mua! Tällaiset lenkkarit laitoin jalkaan, mitäköhän niillä yritän viestiä, kattokaa!

Kaikki auki, eikä mikään

Edellistä, X-sukupolveksi kutsuttua, yhdistää lamakokemus, Y-polvi on lamaantunut vaihtoehtojensa edessä. Y-sukupolvi syntyi juuri ennen internetin tuloa ja viestintäteknologian rynnäkköä elämäämme. Sille on opetettu, että siitä voi ja pitää tulla mitä vaan.

Kaikki mahdollisuudet ovat avoinna, mutta jokainen niistä on kaukana.

Mitä tapahtuu kun ihminen haluaa kaiken? Paljonkin, mutta ihminen ei saa lopulta mitään.

On liian kiire, liian monessa paikassa, liian monen kanssa. Pintaa ja pikakokemuksia, pikaruokaa, pikasuhteita, pätkätöitä.

Halutaan jooga-retriitin hiljaisuuteen Intiaan ja krebaamaan läpi yön Ibizalle, halutaan vilkasta perhe-elämää ja kahdenkeskistä aikaa kumppanin kanssa. Halutaan rajua ja herkkää, pornoa ja romantiikkaa, nopeaa ja hidasta, rentoa ja sliipattua, halutaan sekä ja että.

Suurin osa kuitenkin putoaa unelman ja todellisuuden väliseen kuiluun.

Kaspar ei halua mitään eikä hän osaa kuluttaa.

”Kaspar Hauser on maabrändeistä ja kilpailukyvystä vähät välittävä prekaari barbaari, joka voi sulavasti liikkua missä vaan, mutta ei ole kotonaan missään.”

Kasparista ei saa kiduttamallakaan vastausta kysymykseen ”mitä sinä haluat”. Hänestä on koulittava kuluttaja. Äkkiä kuria ja terapiaa!

Ikuinen leikki ja nimet addressiin

Y-sukupolvi potee maailmantuskaa, mutta johtaako tuska tekoihin?

Sillä maailmaa potevankin keskipiste on minä. Katse on koko ajan omassa itsessä, tai oikeastaan hieman itsestä ohi: Siinä itsestä luodussa kuvassa, virtuaali-minässä, joka bittinapanuoran päässä leijuu.

Tässä minä juoksen maratonia, tässä minä leivon leipää. Katsokaa, tällaisen tyypin minä olen luonut.

Brändi ja imago on todempaa kuin lihaa ja verta olevan ihminen. Aikuisen elämä on muuttunut ikuiseksi barbi-leikiksi. Tää menis nyt töihin, tää lähtis tässä matkalle, tää rakastuis. ”Hyvältä näyttää niinku kuuluuki.”

Vilpittömyys ja tosissaan oleminen eivät tähän maailman mahdu.

Tämän kaiken Q-teatterin kiihkeä esitys tuo näyttämölle.

Kaikki on merkityksillä ladattua: visuaalinen ilme videoprojisointeineen, sen päälle vyöryvä äänimaailma ja pienet, mutta tärkeät merkit (kuten mainoskuvaan valittu Comic Sans -fontti, jota ”kukaan” ei käytä kuin vitsinä).

Y-sukupolvi kerää nimiä adresseihin, joilla kirjasintyyppi halutaan kieltää. Läpällä tietenkin.

Mutta hei, länsimaisen nuoren (kaupunkilaisen, hyväosaisen) aikuisen ahdistus: Mitä välii?

Kiinnostaako ketään, mitä Y-sukupolvi haluaa tai ei halua? Kuka tarvitsee sukupolvimääritelmää? Ei ainakaan Y-sukupolvi itse. Vitut sukupolvista.

Toiveikkaan taitava työryhmä

Sillä on merkitystä, että Q-teatterin lavalla sukupolveaan edustavat juuri Lotta Kaihua, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala.

Paitsi että ovat erinomaisen taitavia näyttelijöitä kaikki kolme, kukaan heistä ei ole valinnut taiteilijuudelleen vain yhtä polkua. Ovat sekä ja että, taidetta ja poppia, kaikkialla.

Kaihua on tuttu muun muassa maailmallakin palkitusta Ylen Sohvasurffaajat-sarjasta, Nikkilä on näytellyt elokuvissa ja televisiosarjoissa ja soittaa useissa bändeissä. Jussi-palkinnon jalkapallokomediasta pokanneen Ritalan koomikon kyvyt on testattu Putous-ohjelmassakin.

Kaikki kolme kuuluvat myös Q-teatterin ohjelmistosta vastaavaan taiteelliseen ensembleen.

Pettersonin ja Johannes Ekholmin näytelmä ei anna kovin ruusuista kuvaa sukupolvesta, jonka pitäisi lähitulevaisuudessa ottaa vastuu yhteiskuntien rattaiden pyörittämisestä.

Jos mitään ei haluta haluta eikä valintoja osata tehdä, onko ihmiskunnalla toivoa?

Ainakin suomalaisella teatterilla on, sen todistavat Q-teatteri ja Kaspar Hauser.

Kaspar hauser. Q-teatteri.
Käsikirjoitus: Akse Pettersson ja Johannes Ekholm. Ohjaus: Akse Pettersson. Äänisuunnittelu ja musiikki: Kasperi Laine. Lavastus ja valosuunnittelu: Ville Seppänen. Videosuunnittelu: Seppänen ja Martti Tervo.
Rooleissa: Lotta Kaihua, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala.