Pintaa syvemmältä
Ukraina on yllättävän hyvin toipumassa kriisistään. Presidentti valittiin sunnuntaina jo ensimmäisellä kierroksella. Monien mielestä oli tärkeää, että ei tarvitse hukata lisää aikaa vaalikampanjaan. Uusi presidentti Petro Porošenko nauttii laajaa kannatusta, 55 prosenttia äänesti häntä. Itärajan venäläismielisten kapina jatkuu, mutta Venäjän puuttuminen siihen tuntuu jo vähemmän todennäköiseltä.
Vaalitulos jo sinänsä osoittaa Moskovan levittämän kuvan Ukrainan äärioikeistolaisuudesta perättömäksi. Svoboda-puolueen ehdokas Oleh Tjahnybok sai 1,3 prosenttia äänistä ja oikeistosektorin Dmytro Jarosh 0,9 prosenttia. Heidän äänisaalinsa maan länsiosassa ei ollut kovin paljon suurempi.
Venäläisessä propagandassa on Ukrainaa, ja varsinkin sen länsiosaa, kuvattu uusnatsien valtaamaksi maaksi, sen jälkeen kuin Maidanin kansannousu sai presidentti Viktor Janukovytšin pakenemaan maasta. Harva kaipaa häntä Ukrainassa, ei edes maan itäosissa, paitsi Donetskissa, jonka talouspiirien edustajana hän johti maata. Moskovassa häntä on kaivattu, mutta hänestä ei enää juuri puhuta.
Lvivin kaduilla voi liikkua fasisteja pelkäämättä.
Moskovan puheilla äärioikeistolaisuudesta ja juutalaisvastaisuudesta on ollut tiettyä vastakaikua lännessä, myös Suomessa. Näiden vaalitulosten jälkeen tällaisia puheita on mahdotonta jatkaa.
Länsi-Ukrainassa, ja varsinkin sen pääkaupungissa Lvivissä, kansallismielisyys on edelleenkin vahva, mutta siihen ei kuulu viha juutalaisia tai maahanmuuttajia vastaan. Sen sijaan se pyrkii nostamaan Ukrainan kieltä ja kulttuuria Venäjän kielen ja kulttuurin tasolle ja suuntautumaan länteen pikemmin kuin itään.
Nämä molemmat tavoitteet eivät tietenkään ole Venäjälle mieluisia. Tämä ei kuitenkaan oikeuta ilkeämieliseen leimaamiseen.
Olin viime viikolla neljä päivää Lvivissä. Pyysin tuttaviani etsimään jonkun svobodalaisen jututettavaksi, mutta tämä ei ollut helppoa. Ei sinänsä mikään ihme, yhtä vaikeata olisi kai tuttavapiirini kautta etsiä meillä perussuomalaista, mutta Helsinkiä ei myöskään leimata persujen kaupungiksi samalla tavoin kuin Lviv leimataan natsimielisten päälinnoitukseksi
Ainoa joka löytyi, oli Svobodaa edustava kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Vasyl Pavlyuk, joka otti vastaan komeassa virkahuoneessaan, jossa erottuivat lähinnä uskonnolliset kuvat ja symbolit.
Länsi-Ukraina on vahvasti kreikkalaiskatolinen maa, kun taas muualla maassa kolme ortodoksista kirkkoa kilpailee sieluista. Kreikkalaiskatolinen kirkkokin on ortodoksitaustainen, mutta toimii paavin alaisuudessa. Pavlyuk kysyy mitä uskontoa tunnustan, mutta kun sanon ”ei mitään”, hän suvaitsee tämänkin.
Pavlyuk kertoo Svobodan linjausten muuttuneen:
Kun puolue perustettiin vuonna 1991 päämäärä oli itsenäisyys. Näinä vuosina Svoboda on muuttunut radikaalista konservatiivisemmaksi puolueeksi ja viime vuosina se on tehnyt kaikkensa EU-jäsenyyden mahdollistamiseksi. Olemme mahdollisimman usein käyneet Puolassa keskustelemassa ongelmistamme. Olemme nyt heti presidentinvaalien jälkeen kutsumassa koolle suuren kansainvälisen foorumin jossa käsittelemme ajankohtaisia ongelmia.
Tällä hetkellä meillä on läheiset kontaktit Puolaan. Meillä on yhteinen historia, sama ajattelutapa ja samanlaiset ongelmat. Meidän kannattaa ottaa huomioon puolalaisten tapa ratkaista ongelmiaan.
Sanoma on järkevä, mutta ei edusta kansallismielistä ajattelua. Maiden historia on sotimisen historiaa. Mutta Lvivistä ei ole pitkä matka Puolan rajalle ja monet lviviläiset ovat käyneet naapurimaassa ja ehkä nähneet, että vastakkainasettelun aika on ohi.
Lähitulevaisuuden ongelmista Pavlyuk painottaa taistelua korruptiota vastaan ja hallintojärjestelmän muokkausta itsehallinnollisempaan suuntaan. Suurempien kaupunkien pitäisi voida toimia itsenäisemmin. Nämä asiat liittyvät toisiinsa – korruptiota on helpompaa kitkeä paikallisella tasolla.
Tällä hetkellä Pavlyukin mukaan Ukrainan talous on heikossa kunnossa ja kaupungeilta otetaan kaikki rahat valtion kassaan. Helsingin kokoisella Lvivillä on kuitenkin tulevaisuudessa hyvät mahdollisuudet saada ulkomaisia investointeja ja turisteja, kun tilanne rauhoittuu. Hän vetoaa myös Ukrainan ja Ruotsin yhteiseen historiaan: kuningas Kaarle XII kävi täällä sotimassa Venäjää vastaan.
Mutta palataan Pavlyukin puolueen tavoitteisiin:
Svoboda pyrkii rakentamaan Ukrainaa kansakuntana. Tavoitteena on saavuttaa Saksan, Ranskan ja Ruotsin taso. Ongelmana on, että sata vuotta olimme Venäjän siirtomaana. Ukrainassa on edelleen monta ihmistä, jotka eivät pidä itseään ukrainalaisina, vaan he mieluummin eläisivät Venäjän vallan alla. Tämä on vaikea asia ja suvaitsevuus on tärkeä, mutta niiden joilla on Ukrainan passi, pitäisi puhua ukrainaa ja noudattaa ukrainalaisia tapoja.
Hän sanoo ”neuvostopropagandan” kutsuvan tätä fasismiksi, mutta katsoo ukrainalaisen kansallismielisyyden olevan normaalia eurooppalaista nationalismia.
Ukrainan kansallismieliset rakastavat ukrainalaista kulttuuria ja kieltä, samalla kun he kunnioittavat toisten kulttuuria ja kieltä.
Svobodaan kuuluu varmaan kiihkomielisiäkin nationalisteja, vaikka Pavlyuk ei tunnu kuuluvan heihin. Lviviläinen historiantutkija Ostap Sereda toteaa Svobodan olevan sissisotaa käyneen Stepan Banderan perinteen jatkaja ja siinä mielessä edustavan radikaaleinta ukrainalaista kansallismielisyyttä. Mutta puolue sai kannatusta viime vaaleissa myös esimerkiksi Kiovassa, venäjänkielisten joukossa, koska sitä katsottiin Janukovytshia päättäväisimmin vastustavaksi ryhmäksi.
– Tämän jälkeen he huomasivat, että he eivät enää voi puhua venäjänkielisistä toisen luokan kansalaisina, koska protesteihin osallistuvista suuri osa oli venäjänkielisiä.
Seredan mukaan Svobodassa on mukana myös fasisteja, mutta puolueen edustajat hallituksessa eivät kuulu niihin.
– He ovat oikeistoradikaaleja, mutta eivät ääri-ihmisiä, he noudattavat demokraattisia tapoja ja heidän retoriikkansa on pehmeämpi.
Lvivin kaduilla voi siis liikkua fasisteja pelkäämättä, tunnelma on iloinen ja vapautunut. Näyttäisi siltä, että Ukrainalla olisi mahdollisuus normalisoitua.
uutiskirje 