Duudsoneillakin on osansa, kun Jackass-ryhmä pistää Johnny Knoxvillen johdolla menoksi extremekreisissä komediassa Jackass 3 (2010).
Menoksi pistäminen tarkoittaa pitkälle sitä samaa, minkä varaan ryhmän maine perustuu. Ehkä erona edeltäjiin on se, että huonon maun raja alittuu – tai ylittyy, kuinka vain – nyt entistä reippaammin.
Tämä tarkoittaa lystinpidon intensiivistä keskittämistä tietylle alueelle. Penis-, peppu- ja peppukarvahuumorin lisäksi vahvoilla on ulostehuumori.
Noin yleisesti ottaen voi sanoa, että ainakaan luovan tekemisen puutteesta jackassilaisia ei voi moittia. Tekemisen taso ja mielekkyys on toki eri juttu, mutta mahdollisen kritiikin ryhmä tekee tavallaan mahdottomaksi niin sanotuilla taiteellisilla valinnoillaan. Jackass-komiikka kepposteluineen, stuntteineen ja piilokameraväläyksineen on lapsenomaisen ääliömäisyyden riemuvoitto. Tästä saadaan kymmenien lievästi sanoen värikylläisten sketsien mittainen dokumentti.
Tällaisessa mauttomuuden karnevaalissa on aistittavissa kaipausta omanlaisensa infantiilin alkuvoimaisuuden pariin. Tulee mieleen eräs musiikkia koskeva väite – siinä musiikin juuret on (pitkässä juoksussa) jäljitetty piereskelyyn.
Jackass 3. Nelonen maanantaina klo 21.00
uutiskirje 
