Meksikolais-amerikkalainen yhteistuotanto Ei nimeä (Sin Nombre, 2009) on vaikuttava pitkän elokuvan debyytti käsikirjoittaja-ohjaaja Cary Joji Fukunagalta. Elokuvassa vahva yhteiskunnallinen aihe saa mallikkaan tunnevoimaisen käsittelyn.
Ei nimeä on linjakas yhdistelmä arkista seikkailua ja siirtotyöläisdraamaa, vaellustarinaa, jengikuvausta ja rikosfilmiä. Elokuva vie keskiamerikkalaiseen nykypäivään, jossa köyhyys, siirtotyöläisyys, huumeet, nuorten rikollisjengit, väkivalta ja nopeat kuolemat ovat arkipäivää.
Keskushenkilöinä ovat 12-vuotias meksikolainen lapsitappaja (Kristyan Ferrer), tämän teini-ikäinen kaveri (Edgar Flores) ja samoin teini-ikäinen hondurasilainen tyttö (Paulina Gaitan).
Viime mainitun tavoin pummikyyti tavarajunassa kohti Yhdysvaltoja (”luvattua maata”) on mielessä sadoilla muilla. Näkymä ratapihalla värjöttelevistä ihmisistä on koruton kiteytys viime kädessä kapitalismin kovien realiteettien nimissä tapahtuvasta pudotuspelistä.
Siirtotyöläisiksi pyrkivillä on mukanaan vähäiset säästönsä. He ovat helppo kohde aseistautuneille ryöstäjille. Rikosten raakuus ja alhaisuus kuvataan erottamattomana osana laajempaa sosiaalista kontekstia.
Ei nimeä päivittää äskettäin esitetyn John Fordin Steinbeck-filmatisoinnin Vihan hedelmät (1940) globaalin aikamme mittoihin. Yhteyksiä voi nähdä myös Luis Buñuel -klassikkoon Los Olvidados – säälikää heitä (1950), uudempaan meksikolaiseen mestariteokseen Amores Perros (2000) sekä Rion slummeihin sijoittuvaan brassifilmiin City of God (2002).
Rauhallisessa tempossa soljuva tarina on yhdellä tasolla elegia, eräänlainen yhteiskunnallinen valituslaulu, mutta nuoren naispäähenkilön kautta myös jotain enemmän.
Elokuvan avoin lopetus sinetöidään tyylikkäästi puhelinsoitolla. Mitä toisessa päässä vastataan, jää arvoitukseksi.
Ei nimeä. TV2 lauantaina klo 22.05
uutiskirje 
