Serbialaisten menestys Balkanin sodissa oli kohottanut heidän itsetuntoaan. He ryhtyivät järjestämään itävaltalaisvastaista propagandaa Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian alueella.
Seurauksena oli joukko väkivallantekoja ja murhia serbialaisten ylioppilaiden esittäessä niiden tekemisessä pääosaa. Tämä ärsytti Wienin hallitusta, joka kesällä 1914 päätti tehdä siitä lopun sopivassa tilaisuudessa.
Itävallassa oli toiminut joitakin vuosia sotapuolue, joka halusi järjestää Serbialle sotilaallisen tappion. Muuten ei sen näkemyksen mukaan voitu serbejä pitää aisoissa. Itävalta sai tilaisuutensa, kun suurserbialaiseen ”Musta käsi” -järjestöön kuulunut 24-vuotias bosnialainen opiskelija Gavrilo Princip murhasi 28. kesäkuuta 1914 Bosnian pääkaupungissa Sarajevossa Itävalta-Unkarin 1863 syntyneen arkkiherttua Frans Ferdinandin ja hänen puolisonsa Sofian.
Itävalta-Unkari liitti 1908 Bosnia-Hertsegovinan omaan alueeseensa. Frans Ferdinand suosi kaksoismonarkian slaavilaisia kansoja ja suunnitteli valtakunnan kehittämistä kolmoismonarkiaksi, jossa slaaveilla olisi ollut samanlainen asema kuin saksalaisilla ja unkarilaisilla.
Tämä ei sopinut panslavistisen Venäjän tukeman Serbian Suur-Serbia -ohjelmaan. Ferdinandin ja hänen puolisonsa murha sytytti ruutitynnyrin, joka tunnetaan ensimmäisenä maailmansotana. Siitä alkoi 31 vuotta kestänyt maailmanlaajuinen konflikti, joka päättyi Japanin antautumiseen ehdoitta 14. elokuuta 1945.
Itävallan uhkavaatimus
Itävalta-Unkarin ulkoministeri kreivi Leopold von Berchtold (1863–1942) muotoili 23. heinäkuuta 1914 uhkavaatimuksen Serbialle, jossa vaadittiin 48 tunnin kuluessa anteeksipyyntöä ja murhan selvittämistä sekä Itävalta-Unkarin oikeutta osallistua murhan tutkimukseen.
Saksan keisari Vilhelm II arveli kiistan pysyvän paikallisena ja lähti purjehdusretkelle Pohjanmerelle. Britannian pääministeri merkitsi päiväkirjaansa: ”Itävaltalaiset ovat Euroopan verrattomasti typerin kansa.”
Serbia suostui ennen määräajan umpeutumista kaikkiin vaatimuksiin, paitsi viimeiseen, jota suvereeninen valtio ei voinut hyväksyä. Varsinkaan kaksoismonarkian pääesikunnalle ei anteeksipyyntö riittänyt, vaan useiden poliitikkojen mielipiteiden vastaisesti pääesikunta janosi sotaa.
Britannian välitysyrityksistä huolimatta 28. heinäkuuta 1914 Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle ja tapahtumat alkoivat vyöryä jotenkin näin:
Suojellakseen etujaan Balkanilla Venäjä aloitti 30.7. liikekannallepanon, minkä vuoksi Saksa julisti elokuun 1. päivänä sodan Venäjälle. Tämän lisäksi Saksa julisti sodan 3. elokuuta Ranskalle ja seuraavana päivänä Belgialle, jonka aluetta se käytti Ranskan vastaiseen hyökkäykseen.
Iso-Britannia puolestaan julisti sodan Saksalle, koska Saksan joukot tunkeutuivat Belgian alueelle.
Elokuun 5. päivä Itävalta-Unkari julisti sodan Venäjälle. Kolmiliittosopimuksesta huolimatta Italia pysytteli vielä tässä vaiheessa rähinöistä syrjässä selittäen, ettei kolmiliittosopimus sitonut sitä silloin kun Itävalta-Unkari esiintyi hyökkääjänä.
Työväenpuolueilta kansainvälinen solidaarisuus unohtui miltei tyystin, ja sosiaalidemokraatit äänestivät sotamäärärahojen puolesta.
Kuten aina, totuus on sodan ensimmäinen uhri. Ranskassa hän oli vuonna 1859 syntynyt sosialistipoliitikko ja Humanité -sanomalehden päätoimittaja Jean Jaurés. Oikeistoradikaali Raoul Villain murhasi Jaurés´n pariisilaisessa Cafe Croissant´ssa 31. heinäkuuta Jaurés´n palattua neuvottelusta pääministeri Rene Vivianin luota.
Jaurés vastusti Ranskan Marokon-politiikkaa ja kannatti yhteisymmärryksen luomista Saksan kanssa. Hän sai heinäkuun puolivälissä sosialistikongressin hyväksymään sodanvastaisen päätöslauselman, jossa esitettiin muun muassa kansainvälisen suurlakon järjestämistä sodan estämiseksi.
Haihatteleva keisari Vilhelm
Ensimmäisen maailmansodan syttymisen satavuotispäivä nostaa esiin myös vuosina 1888–1918 vallassa olleen Saksan viimeisen keisarin Vilhelm II:n. Englantilainen historioitsija J.C. Revill kuvaa Vilhelm II:sta Maailmanhistoria -teoksessaan lahjakkaaksi ja kunnianhimoiseksi.
Mutta liian itsevarmana, haihattelevana ja vastuuttomana häneltä puuttuivat poliitikon tärkeimmät avut, suhteellisuuden taju ja kyky oivaltaa, mikä oli mahdollista ja mikä ei.
Revillin mukaan suursodan vaaran ilmeisyys olisi saanut suuret valtiomiehet vakuuttamaan Euroopan kansoille, että tilanteen perinpohjainen diplomaattinen selvittäminen suuren kongressin avulla olisi ollut välttämätöntä. Valitettavasti varsinkin Itävalta-Unkarin ja Saksan ohjaksissa oli vain toisen luokan poliitikkoja.
Vuonna 1859 syntynyt Vilhelm II oli ensimmäinen valtiollinen johtohahmo, joka järjestelmällisesti hyödynsi modernia mediaa imagomarkkinoinnissa. Keisarin mukana seurasi 1890-luvun lopulta lähtien filmiryhmä, joka tuotti uutis- ja pr-elokuvia, joita esitettiin elokuvateatterien päivittäiskatsauksissa. Keisarin puheita levytettiin ja 1913 tuotettiin jopa maailman ensimmäinen merkittävä väridokumenttielokuva Nikolai II:n valtiovierailusta Saksaan.
Vilhelmin impulsiivisuus ja värikäs kielenkäyttö tuottivat myyviä otsikoita lehtiin ja säännöllisesti myös diplomaattisia pikkuselkkauksia.
Vilhelm II pakotti vuodesta 1862 valtakunnankanslerina toimineen Otto von Bismarckin eroamaan lähes välittömästi valtaan noustuaan 1890. Vilhelm loi ”henkilökohtaisen hallinnon”, jossa keisari johti sekä valtakunnan että armeijan hallintoa mahdollisimman pitkälle itse.
Willyn nuhdekirjeet Nickylle
Bismarckin jälkeiset Saksan valtakunnankanslerit eivät onnistuneet vuosina 1890–1914 pitämään aisoissa Vilhelm II:n kuvitelmia, vaarallisia poliittisia seikkailuja ja varomattomia julkisia ja yksityisiä lausumia.
Vilhelm ajoi tarmokkaasti Saksan sotalaivaston lisäämistä, jotta Saksa saavuttaisi meriherruuden Britanniasta. Lisäksi Vilhelm halusi lisätä pääesikunnan ja sotaministeriön valtaa valtakunnankansleriin nähden.
Bismarckin aikana kansleri oli vuosien 1866 ja 1871 perustuslakien mukaisesti muiden ministerien yläpuolella ja valvoi heidän toimiaan. Kun kanslerin valtaa kavennettiin, menetti Saksan politiikka lujan ohjaajansa vähän samaan tapaan kuin kävi Kekkosen ajan jälkeisessä Suomessa.
Revillin yhteenvetona on, että Saksan valtakunnankanslerin vallanmenetyksen seurauksena Italian ja Itävalta-Unkarin heikkous ja Venäjän kasvava vihamielisyys Saksaa kohtaan heikensivät tuntuvasti Saksan asemaa vuoden 1890 jälkeen.
Venäjä ja Ranska liittoutuivat 1895. Vaikka ”Willy” lähetti ”Nickylle” nuhdekirjeitä, Venäjän ja Ranskan uusi ystävyyssuhde vahvistui liitoksi tsaarin ja tsaarittaren vieraillessa Ranskassa 1896. Vilhelm II oli ylimielisyydessään kyvytön luomaan suhteita Britanniaan, vaikka Venäjän ja brittien suhteet eivät olleet hyvät 1890-luvulla.
Helgoland korvaukseksi Sansibarista
Revillin mukaan toinen mahdollinen liittolainen Saksalle olisi ollut Japani. Saksalaiset kuitenkin tärvelivät suhteet pakottamalla yhdessä Ranskan ja Venäjän kanssa japanilaiset poistumaan Liaotungin niemimaalta ja Port Arthurista japanilaisten voitettua Kiinan vuonna 1895.
Joseph Chamberlain tarjosi Saksalle liittoa keisarin käydessä Englannissa 1899. Vilhelm hylkäsi tarjouksen, koska Englannin hallitsemassa Etelä-Afrikassa riehui buurisota. Vilhelm osoitti kiinnostusta buurien asioihin ja lähetti onnittelusähkeen presidentti Krugerille Jamesonin jupakan johdosta. Sitten Napoleonin päivien britit eivät tunteneet olevansa yhtä eristyksissä, ja Vilhelm käytti brittien ahdinkotilaa ylimielisesti hyväkseen. Britannia solmikin liiton Japanin kanssa 1902, joka katkaisi välit Berliinin ja Lontoon väliltä miltei tyystin.
Bismarck oli 1885 Berliinissä mukana luomassa brittien kanssa siirtomaasopimusta, jossa Saksalle luovutettiin brittien hallussa ollut Elben suulla oleva 60 metriä korkea kiviluoto Helgoland vastikkeeksi Sansibarista ja siitä, että Saksa luopui muista aluevaatimuksista Itä-Afrikasta.
Jo vuonna 1902 ensimmäisen maailmansodan sytyttämisen asiakokonaisuus alkoi olla koossa, eli sota oli aloittamista vaille valmis.
Saksan Turkissa hankkima taloudellinen vaikutusvalta uhkasi brittien omistaman Bagdadin rautatien turvallisuutta, koska se oli tavaratoimitusten elämäntie Intiasta ja Keski-idästä. Lisäksi saksalaiset kerskailivat, että heidän tuleva laivastonsa olisi kyllin vahva taistelemaan minkä muun merivallan kanssa tahansa maailmanmerien kauppareiteistä.
Vilhelmille potkut keisarin virasta
Balkanilla puhkesi 1912 kriisi. Kaikki Ison Britannian ja Saksan sovintoyritykset kariutuivat kilpavarusteluun merellä, jonka ohella armeijoiden suurentaminen ja uudelleen järjestäminen lisäsivät epäluuloa ja jännitystä kaikilla tahoilla.
Ailahtelevaisen Vilhelm II:n Saksan ulkopolitiikka pyrki maan mahdin kasvattamiseen. Vuonna 1912 Vilhelm II suorastaan toivoi suursotaa Eurooppaan, mistä hän kertoi Itävallassakin 1913. Itävallan kruununprinssi Franz Ferdinandin murhasta syntyneessä kriisissä Vilhelm säikähti ja pelkäsi sodan syttymistä. Hän pyrki estämään sodan viime hetken neuvotteluin Nikolai II:n kanssa. Venäjän hallitus oli kuitenkin päättänyt aloittaa sodan Saksaa vastaan.
Sota, jonka optimistit uskoivat olevan ohi muutamassa viikossa, kietoi piiriinsä yhdeksän kymmenesosaa maailmasta ja kesti yli neljä vuotta vaatien arviolta 8,5, miljoonan sotilaan hengen.
Marraskuun 9. päivänä 1918 Berliinissä julistettiin tasavalta ja seuraavana päivänä keisari Vilhelm II pakeni Hollantiin, jossa hän kuoli 4. kesäkuuta 1941 peräti 82-vuotiaana saaden todistaa vielä hyvän pätkän toista maailmansotaa. Tässä sodassa kuoli arviolta 52 miljoonaa siviiliä ja 25 miljoonaa sotilasta.
Karmaisevia päivittäisuutisia seuratessa täytyy todeta, että yllättävän vähän ovat poliittiset ja taloudelliset ristiriidat sadassa vuodessa muuttuneet. Ristiriitojen ylläpitäjä kapitalismikin on entisellään, yhtä kuuro ja sokea todellisuudelle kuin sata vuotta sittenkin pitäessään maailmaa pelkkänä rahastuspaikkanaan.
uutiskirje 
