Ranskalaisfilmi Micmacs (Micmacs a tire-larigot, 2009) osoittaa Jean-Pierre Jeunet’n (Amelie, Pitkät kihlajaiset) armoitetuksi tyylitaituriksi. Leffa on vaikuttavan näköiseksi tyylitelty komedia, jolla fantasianomaisesta lennokkuudesta huolimatta on jalka tiukasti maassa. Se ei ole ihme, sillä tähtäimessä ovat maamiinan valmistajat.
Orpopojasta videovuokraamon pitäjäksi edenneen Basilin (Dany Boon) elämä saa äkkikäänteen, kun lähistöllä ammuskellaan. Yksi luodeista kimpoaa Basilin päähän, ja kirurgien työpuhteen jälkeen luoti myös jää päähän.
Kodittomaksi jäänyt mies ystävystyy Ali Baba -luolassa asuvan laitapuolen väen kanssa. Henkilökaarti pullistelee hauskasti karrikoituja tyyppejä.
Iltakävelyllä Basilin katse kiinnittyy logoon, joka tuo miehen mieleen huonoja muistoja. Käynnistyy erikoinen taisto voimasuhteiltaan radikaalisti eroavien osapuolten kesken.
”Luokkataistelun” kärjistys on herkullinen: aseteollisuus vastaan laitapuolen väki. Toinen jyrää huipputeknologialla, toinen turvautuu kierrätystavaraan. Kovan luokan globaalit rötösherrat ovat pian helisemässä.
Micmacs kiitää kepeän mielikuvituksellisuuden (”sarjakuvamaisuus”) lipun alla isojen asioiden ytimeen, aivan kuten suuret komediantekijät ovat aina tehneet.
Kirjoittaja-ohjaaja hallitsee perinteen. Tunteikkuus on ehkä Chaplinilta, mutta villeine visioineen Jeunet on sukulaissielu sellaisten irrottelijoiden kuin Terry Gilliam ja Tim Burton kanssa.
Lavasteiden näyttävyys ja visuaaliset tehosteet eivät ole itsetarkoitus, ne tulvivat luontevaa keksimisen iloa komediallisen ilmaisun mahdollisuuksista.
Lapsenomaista riehakkuutta tuikkivan hyvän mielen vastarinta- ja vaihtoehtorainan perusviesti on lyhyt ja ytimekäs: pitäkää puolenne!
Micmacs. TV2 lauantaina klo 19.15
uutiskirje 
