’71 (Englanti 2014). Käsikirjoitus: Gregory Burke. Ohjaus: Yann Demange. Kuvaus: Tat Radcliffe. Musiikki: David Holmes. Pääosissa: Jack O’Connell, Sean Harris, Sam Reid.
Englantilainen sotadraama ja toiminta- sekä takaa-ajojännäri havainnollistaa, miten hyvä trilleri tempaisee vaivatta imuunsa – otteessaan tiukasti loppuun asti pitävää potkua riittää.
Kerronta kulkee iskevästi ja emotionaalinen lataus tihentyy pikku hiljaa. Asetelmaan kuuluu olennaisena osana ajatuksellisesti haastavan temaattisen verkoston kehittely.
Sööteillä filmitähtipojuilla ei ole asiaa tälle tantereelle.
’71:ssä edellä mainittu litania alkaa muotoutua aivan alkuminuuteilla. Armeijan urheilusalilla käytävässä nyrkkeilymatsissa on väkevää poltetta ennen muuta ottelijoita huudoillaan piiskaavan valmentajan toimesta. Pian tämän jälkeen nostaa profiiliaan erinomaiseksi osoittautuva musiikkiraita.
Rumpu- ja lyömäsoitinpainotteinen musiikki sopii näihin kehiin yhtä luontevasti kuin luoti ilmiantajan päähän. Vertaus voi kuulostaa mauttomalta, mutta kuvastaa hyvin tarinaan hahmottuvaa pelin henkeä.
On vuosi 1971, tapahtumapaikkana on Pohjois-Irlannin pääkaupunki Belfast. Se kuvataan melkoiseksi sotatantereeksi.
Osapuolijaon tekee alaisilleen kuin myös lähihistoriaa tuntemattomalle katsojalle selväksi brittikapteeni (Sean Harris). Hän operoi Belfastin kätköissä enimmäkseen siviilit päällä, eikä syyttä, sen verran kimuranteiksi asetelmat menevät.
Toisella puolella ovat katoliset ja toisella protestantit, jälkimmäiset kannattavat pysymistä Englannin alaisuudessa. Yleisempi poliittinen ja yksilöllinen taso yhdistyvät näppärästi, kun tarinan painopiste on päähenkilön, englantilaisen rivisotilaan (Jack O’Connell) vaiheissa epäonnistuneen sotilasoperaation jälkimainingeissa.
Nuoren britin pakomatka hänelle tuntemattomien pikkukujien labyrintissa kiihtyy ikimuistoiseksi kujanjuoksuksi. Sen kuvaaminen uhkuu hengästyttävää draivia. Juuri tämäntyyppisen toiminnallisuuden yhteydessä rytmikkäästi tömisevän musiikin käyttö on napakymppi. Hurjiksi yltyvissä takaa-ajoissa päivitetään reippain vedoin niinikään Belfastiin sijoittuvaa brittiklassikkoa Neljän tuulen talo (1947).
Englannissa työskentelevältä ranskalais-algerialaiselta Yann Demangelta (s. 1977) leffa on komea debyytti pitkän elokuvan parissa.
Esikoisohjaaja näyttää mallikkaasti osaamistaan, mutta elokuvien tekeminenhän on pitkälle kollektiivista työtä. Sen voi aistia helposti ’71:n parissa: musiikin ohella erinomainen väri- ja käsivarakuvaus, leikkaus ja tummanpuhuva, enemmän tai vähemmän apokalyptisia näkymiä huokuva miljöökosketus sekä hyvä miesvetoinen näyttelijäkollektiivi puhuvat puolestaan. Roolitus on erityisen onnistunut – sööteillä filmitähtipojuilla ei ole asiaa tälle tantereelle.
Lopetus olisi voinut olla terävämpi, mutta linjakkaan kaaren se silti tarjoaa. Päähenkilön saama elämänsä opetus tarjoaa katsojalle kunnon purtavaa.
’71 toimii aiheensa puolesta myös yleisemmällä tasolla. Siviilit sodan jaloissa ovat väistämätöntä rekvisiittaa, vastaavasti pikkupojat barrikadeilla ja etenkin vielä lapsen kirjoissa kulkeva ”sotilaskomentaja” ovat mieleenpainuvan henkilögallerian väriläiskiä.
Kiintoisa on myös aspekti, mitä tulee salaiseen kanssakäymiseen vihollisosapuolten johtohahmojen kesken. Samaa voi sanoa englantilaisten häikäilemättömän kyynisestä toiminnasta oman käskyttäjän valta-asemansa säilyttämiseksi.
Tässä suhteessa kaikki huipentuu päähenkilön kohdalla, kun pahimmin uhkaavat purra omat koirat. Asia täsmentyy toimintapuolen vaikuttavasti huipentavassa loppupuolen pitkähkössä jaksossa.
uutiskirje 
