Melkein petyin. Otsikoiden perusteella odotin näyttelijöiden toikkaroivan kelteisillään läpi esityksen. Mutta kyse olikin, taas, kärpäsistä ja härkäsistä.
Sisarukset Leea ja Klaus Klemola ovat luoneet ”Suomen päänäyttämölle” räyhäkkään kuvitelman tulevaisuuden Suomesta, jossa jokainen eläin on laulun arvoinen.
Suomi on jaettu kahteen lääniin, eteläiseen ja pohjoiseen. Valtio on vetäytynyt jälkimmäisestä ja sen infrastruktuuri on romahtanut. Tuotantoeläinten pito on käynyt kannattamattomaksi ja pitkäaikaistyöttömien eläinten lukumäärä on korkea.
Tässä todellisuudessa Jari ”Maksimi” Kuorikoski, entinen ruotsinlaivan rumpali, asuu ja viljelee entistä kirkkoa Bertil-koiran ja Hattara-lampaan kanssa. Sinne Maksimin (Klaus Klemola) on johdattanut rumpukurssilla saatu näky.
Kirkon lahon lattian läpi on rysähtänyt naapurilta lainattu traktori. Katto on korkealla ja siitä sataa sisään.
Tästä siis lähdetään. Hurjan hienon näköiseen kirkkosaliin (lavastus Erkki Saaraisen) marssii hurja joukko: neulekerholaisia läänintaiteilijan johdolla, Kari Vepsä, sieluton suomenhevonen, lakkoilevia eläimiä. Pissishevosten kolmikko kiroilee ponihännät heiluen.
On lajit ylittävää rakkautta, toisia todellisuuksia ja runsaasti kutomista. Panemistakin, mutta huomattavan vähän ennakkokohuun nähden.
Klemolat ovat aiemmin tehneet yhdessä kiitetyn, palkitun ja keskustelua herättäneen Arktinen trilogia -näytelmäsarjan Tampereen teatteriin.
Pidättelemätön mielikuvituksellisuus, sukupuoliroolien ja lajien sekoittuminen ja ihmisen voimakas pyrkimys löytää pyhyyttä ja yhteyttä toisiin, ovat muodostuneet heidän teoksilleen ominaisiksi teemoiksi.
Rohkeat esitykset ovat herättäneet keskustelua, provosoineetkin. Näin tekee varmasti myös Maaseudun tulevaisuus. Ja hyvä niin. Kysymyksiä se ainakin herättää:
Mikä on lihan tehotuotannon oikeutus? Kesyttikö koira ihmisen? Kenelle tulevaisuudessa riittää ruokaa? Miten kohtelemme muita? Millainen on maaseudun, ja koko maa(pallo)n tulevaisuus?
Osana näytelmän taustatyötä Klemolat matkustivat yhdessä dramaturgi Rosa-Maria Perän kanssa Mongoliaan, missä paimentolaiset kulkevat eläimiensä perässä eikä aitauksia tunneta.
Sieltä tekijöiden mukaan tarttui shamanismi, jota näytelmässä toteutetaan varsin riemastuttavalla tavalla.
Se myös osaltaan selittää teoksen omalakisuuden ja hengen, jossa uskomattomatkin käänteet vaikuttavat luonnollisilta.
Ihan järkeenkäyvältä tuntuu esimerkiksi, että väkivaltaisen suomenhevosen kadotettu sielu on lettipäinen tyttö nimeltä Hoitsingkatsong Boitsinlangon Alaganghoksan Ballabulitruikuli.
Maaseudun tulevaisuus heijastelee myös maaseudun menneisyyttä. Maanviljelijä Petrin (hienoin suomifilmi-sävyin näyttelevä Heikki Pitkänen) ja hänen Malviina-vuohensa suhde on jännitteinen.
Malviina (Mari Turunen) on luottamusmies ja raskaana, mutta maailma ei ole vielä valmis olentoon, jota hän kohdussaan kantaa.
Tulkitsen eläimet toisiksi, toiseuden edustajiksi. Korkea älykkyysosamäärä ei estä ihmistä käyttäytymästä kuin elukka (joka, tässä kohti on hieman ontuva rinnastus).
Eläimet ovat näytelmän hahmoina tasavertaisia ihmishahmojen kanssa. Tuomas Lampinen on korostanut tätä hienolla puvustuksellaan. Kebab-vartaasta pelastettu Hattara-lammas (Sari Puumalainen) on puoliksi palanut ja surkea näky.
Lopun asetelmassa istutaan kuin viimeisellä ehtoollisella ja syötävänä on ihmiseläimen lihaa. Ristille ripustetaan lammas.
Me istumme katsomossa haamuina ”museoviraston suojelemilla tuoleilla”. Ei tee mieli kebabia.
Maaseudun tulevaisuus. Käsikirjoitus: Leea ja Klaus Klemola. Ohjaus: Leea Klemola. Rooleissa mm.: Miko Kivinen, Sari Puumalainen, Klaus Klemola, Jukka Puotila, Mari Turunen, Heikki Pitkänen. Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 26. marraskuuta.
uutiskirje 
