Sellaiseksi sen tekee tapa, jolla ihmiset siinä voivat raadella toisiaan. Ahdistus näyttämöllä ottaa katsojan otteeseen tässä yhdysvaltalaisen näytelmäkirjailija Edward Albeen näytelmässä. Se tarttuu.
Läpi kolme tuntia kestävän tunnelman vyörytys alkaa, kun jo pitkään naimisissa olleen pariskunnan vaimo, Martha isänsä yllytyksestä on kutsunut öisille jatkoille miehen – George – kanssa samassa yliopistossa työskentelevän Nickin ja tämän vaimon Honeyn. Marthan isä on ko. oppilaitoksen rehtori.
Jo ennen nuorten saapumista kyläilylle ovat George ja Martha aloittaneet sanasotansa. Nuoret joutuvat todellisen aviohelvetin todistajiksi. Menossa on kaksintaistelu, jossa ei solvauksia, ei viiltoja eikä tikariniskuja säästellä. Ikään kuin isäntäparin suhteesta ei olisi jäljellä kuin ilkeät sanat ja halu nöyryyttää toista.
Martha kiduttaa ja osoittaa halveksuntaa miestään kohtaan. George vastaa samalla mitalla, katkeroituu ja saa kärjekkäällä nokkeluudellaan vaimonsa vain yltymään.
Pariskunnalle kirjoitettu teksti on lennokasta, mutta julmuudessaan myös farssimaista. Julmanhauska lienee oikea ja kuvaavin luonnehdinta siitä.
Albee on kirjoittanut näytelmän 1960-luvun kylmän sodan ilmapiirissä. Se sisältää viittauksia tuon ajan politiikkaan eikä kirjoittaja peittele näkemyksiään amerikkalaisessa yhteiskunnassa vallinneista ristiriidoista. Paljon hänen suhtautumisestaan siihen kertoo sekin, että hän on lainannut näytelmänsä päärooleihinsa nimet Yhdysvaltojen ensimmäisen presidentiltä George Washingtonilta ja tämän vaimolta.
Pääosassa näytelmässä on kuitenkin henkilötaso. Näytelmä on raadollinen avioliitto- ja ihmissuhdetutkielma. Se on keinotekoiset kulissit paljastava tutkimusmatka ihmismielen syvyyksiin sen ankeimmilta syrjiltään.
Loppu paolle todellisuudesta
Mutta miksi Martha ja George tekevät kaikkensa toisiaan loukatakseen? He ovat vuosi vuoden jälkeen kieltäytyneet kohtaamasta todellisuutta. Mutta nyt räjähti. Puhe pojasta ja tämän seuraavana päivänä – asiat, joista ei olisi saanut puhua – osoittautuu sitä myötä pelkäksi tarinaksi. Katkeruuden syyksi siis paljastuu lapsettomuus.
Tämä modernissa näytelmähistoriassa jo klassikon aseman saavuttanut näytelmä on vaativuudessaan näyttelijöiden näytelmä jos mikä. Sen rooleista kunnialla suoriutuminen vaatii Satu Silvon ja Antti Virmavirran kaltaiset vahvat ammattilaiset. Heidän rooliensa vaatimuksiin vastaaminen ylittää ammatin mukavuusasteet. Jos niiden seuraaminen on katsojalle rankkaa, niin miten rankkaa se onkaan niiden sisään sukeltaville.
Albeen käsikirjoitus on peruskallion kaltaista ainesta, joka kestää monenlaiset tulkinnat. Pasi Lampelan ohjaus ja Reetta Lounatvuoren tuore suomennos saivat näytelmän tuntumaan eräänlaiselta puolivälin saavutukselta. Ei oltu enää puolen vuosisadan takaisessa maailmassa, mutta ei tässäkään päivässä.
Ensi-iltojen rituaaleihin kuuluu näyttelijöiden kukittaminen. Saivat kukkansa nytkin. Aina ei katsomo yksissä tuumin nouse kiittämään esityksestä seisten. Nyt tämä tapahtui. Se kertoo mitä mieltä katsomossa oltiin ennen muuta näyttelijöiden suorituksesta.
Espoon kaupunginteatteri. Edward Albee: Kuka pelkää Virginia Woolfia, ohjaus Pasi Lampela, suomennos Reita Lounatvuori, lavastus ja puvustus Markus Tsokkinen, valosuunnittelu Max Wikström, äänisuunnittelu Tommi Keskinen.
Rooleissa: Satu Silvo, Antti Virmavirta, Markus Järvenpää ja Minka Kuustonen.
uutiskirje 
