Egoistinen ihminen on kuin kananmuna, liian täynnä itseään pitääkseen muuta sisällään. Jos ihminen menettää asemansa elämässä, minkä kautta hän sen jälkeen määrittelee itsensä? Ulkopuoliselta puuttuu näytelmä ja näyttämö, jossa hän voisi rooliaan esittää. Päivä päivältä hän sopii yhä huonommin nykyaikaan, jossa jokainen yrittää näytellä menestyvää ikinuorta.
Tampereen Teatterin uutuusnäytelmä Yön kulkijat herätti monta ajankohtaista kysymystä. Näytelmän tapahtumat sijoittuvat talousromahduksen jälkeiseen Dubliniin, tunkkaiseen ullakkohuoneistoon, jossa asustaa konkurssin tehnyt kuljetusliikeyrittäjä Tommy (Jukka Leisti).
Vuokraisäntänä on leskimies, Tommyn isäpuoli (Mikko Hänninen), joka päivät pitkät ärhentelee vuokralaiselleen pienessä hiprakassa ja kaipaa edesmennyttä vaimoaan.
Esityksen henkilöt ovat yksin omien pettymystensä kanssa.
Tapahtumat käynnistyvät, kun Tommy palaa öisiltä retkiltään rähjäiseen asuntoonsa mukanaan kasvot verille ruhjottu nainen (Anna Andersson). Molempien elämän surkeus alkaa vähitellen paljastua. Kun mukaan kuvioihin tulee viidestä seitsemään minuuttiin reagoinnissa jäljessä oleva Tommyn apumies (Esa Latva-Äijö) omine huolineen ja murheineen, sukeutuu kolmiodraamasta pian jo kvartetti -draama, kun tytön psykopaattipoikaystävä astelee kuvaan mukaan.
Pappien ja narrien teatteria
Kun kulttuurin arvomaailma on rauniokasana, eikä maailman raakalaismaisuuden edessä enää voi vedota jumalaan, luontoon tai historiaan, silloin teatterinkin päähenkilönä on narri.
Narri on kotoaan ajetun pojan ainainen seuralainen synkällä vaelluksella kylmässä yössä. Tuo maailman ”kylmä yö” saattaa lopulta tehdä jokaisen narriksi tai hulluksi, kun jokainen yrittää näytellä ikinuorta ja suruttomasti bailaavaa lystinpitäjää ja sukkeluuksien laskettelijaa.
Yön kulkijoiden päähenkilö Tommy yrittää olla joka käänteessä nokkelan hauska, mutta hänen neropattiutensa kompastuu lähes aina johonkin hauskuuden puujalkaan.
Esityksen henkilöt ovat yksin omien pettymystensä kanssa, kun arjen pienet ja suuret taistelut on hävitty tai jätetty luovuttamalla kesken. Keskinäinen solidaarisuus on kuihtunut päivästä ja hetkestä selviytymisen keplotteluksi, pikkuhuijauksiksi. Vasta itsepuolustukseksi tehty tappo havahduttaa Tommyn suunnittelemaan elämää eteenpäin, ja sekin tarkoittaa vain pakosuunnitelmaa rikospaikalta. Mutta myös halua elää kohtaamansa tytön kanssa, viedä hänet vaikka maailman ääriin, Suomeen saakka. Sillä rakastunut hän tuohon kaltionkohdeltuun löytölapseen on.
Eksistentialistiset valinnat
Näiden maailmaan heitettyjen laitapuolenkulkijoiden elämänpeliä katsoessa tuli mieleen, miksi eksistentialistinen filosofia ei ole tällä hetkellä enempää esillä, vaikka se tarkastelee maailman ja ihmisen kipupisteitä yksilöllisen olemisen näkökulmasta.
Ohjaaja Mikko Viherjuuri istuttaa katsojat karusti lavastetun näyttämön, Tommin sotkuisen kämpän molemmin puolin. Tässä esityksessä ratkaisu toimii mitä mainioimmin, tuoden erinomaiset näyttelijät armottoman lähelle.
Jukka Leisti näyttelee virtuoosimaisesti Tommyn tragikoomisen roolin. Puheryöpystä tämä luottonäyttelijä selviää kunnialla. Tunneskaalaa olisin kaivannut ehkä enemmän – tosin mene ja tiedä pitikö sitä tällä koviksella liialti ollakaan.
Esa Latva-Äijö, Steinbeckin Hiirien ja ihmisten Lennieen vertautuvana Docina on esityksen hyvä, kaikista ja kaikesta parhain päin ajatteleva ja toimiva hieman saamapuolelle jäänyt reppana. Ei voi kun ihailla hymynkareen suupieliin nostattavaa Latva-Äijön ilmiömäistä näyttelemistä.
Esityksen löytölapsi, ihana Anna Andersson on varsinainen löytö myös taiteellisesti. Herkästi näyttelevä, esityksen alussa lähes autistinen, loppua kohde terävöityvä Andersson on herkkä ja lahjakas näyttelijä. Tyttö sinä olet tähti! Hänestä kuulemme vielä.
Myönnettäköön, että olen Mikko Hännisen salainen ihailija. Eikä hän tuottanut pettymystä tälläkään kertaa. Suruviittaa kantavan ärhentelevän vanhuksen roolissa – siinäkin – hän on karismaattinen. Vähempikin öykkäröinti ennen pienoista periksiantoa olisi riittänyt, mutta mielikseenhän Hännistä katselee.
Mikko Viherjuuri nostaa tarkalla ja tunteisiin vetoavalla ohjauksellaan, ja erityisen taitavalla henkilö-ohjauksella tämän irlantilaisen, moneen kertaan palkitun Conor McPhersonin, ei sinänsä kovin kummoisen, näytelmän kevään merkkitapaukseksi Tampereen teatterikentällä.
Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämö: Yön kulkijat
Kirjoittanut: Conor McPherson. Suom. Aino Piirola
Ohjaus; Mikko Viherjuuri. Lavastussuunnittelu; Marjatta Kuivasto. Pukusuunnittelu; Mari Pajula. Valosuunnittelu; Tuomas Vartola. Äänisuunnittelu; Ivan Bavard.
Rooleissa: Jukka Leisti, Esa Latva-Äijö, Mikko Hänninen, Martti Manninen ja Anna Andersson.
uutiskirje 
