Usein kuulee, että jako poliittiseen vasemmistoon ja oikeistoon on menettänyt merkityksensä tai että oikeisto ja vasemmisto ovat jääneet ääriliikkeiden temmellyskentäksi, kun politiikan valtavirta kulkee keskustaan. Ikivanha poliittinen viisaus toki muistuttaa, että keskustasta käsin on hyvä johtaa hajota ja hallitse -periaatteen mukaisesti. Päätösvaltaa halajava eurooppalainen vasemmistokin viehtyi 1980-luvulla silloisen valtavirran kutsusta, kun sosiaalidemokraattiset kärkipoliitikot yksi toisensa jälkeen kuulivat markkinoiden kutsun. He seurasivat niitä reformistisia ajattelijoita, jotka katsoivat, että eurooppalainen poliittinen vasemmisto oli jäänyt ajastaan jälkeen iskulauseita toistelemalla. Siitä vain tehtiin väärät johtopäätökset, joiden laskua nyt maksetaan.
Muistan kun eräässä 1980-luvun puolivälin vasemmistolaisuutta pohtivassa tilaisuudessa oli läsnä itse Norberto Bobbio, joka yksilönvapauksia ylistäviä avauksia kuunneltuaan totesi ykskantaan: jos vasemmisto ei aja tasa-arvoa, niin en ymmärrä, mitä vasemmisto tarkoittaa. Mielipiteensä tarkemmat perustelut hän esitti myöhemmin julkaistussa kirjassaan Destra e Sinistra (Oikeisto ja vasemmisto).
Tasa-arvon näkökulmasta on mahdollista haastaa kaikki poliittisen oikeiston perimmäiset dogmit kuten näkemys tuottavuudesta.
Olen Bobbion kanssa täysin samaa mieltä. Poliittisen vasemmiston erottaa oikeistosta ennen kaikkea se, että vasemmisto ajaa tasa-arvoa, kun taas oikeisto puoltaa eriarvoisuutta. Tämä vastakkainasettelu on nyt niin kärjistynyt, että sitä voidaan pitää aikamme tunnusmerkkinä. Aikaisemmin menestyneen sosiaalidemokratian alamäki alkoi suuntavaiston menettämisestä luovuttaessa tasa-arvon tavoitteesta. Virhe on korjattava, mikäli vasemmisto havittelee suurempaa vastakaikua jatkossa. Tämä edellyttää moniulotteista ja vakaata harkintaa. Tässä ovat avuksi monet erinomaiset tasa-arvon puolesta puhuvat tutkimukset (Atkinson, Piketty, Wilkinson & Pickett, Lansley, Therborn, Tuomala), joita on viime vuosina julkaistu.
Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin kirjassa The Spirit Level (suom. Tasa-arvo ja hyvinvointi) tuodaan vakuuttavasti esiin maailmanlaajuisten tilastojen valossa, kuinka kansalaisten suuren enemmistön hyvinvointi, olipa kyse toimeentulosta, elinaikaodotteesta, terveydentilasta, mielenterveydestä, koulutuksesta, yleisestä turvallisuudesta, onnellisuudesta, on sitä parempi mitä tasa-arvoisemmasta yhteiskunnasta on kysymys. Tällaisen analyysin tulokset ja tarkkuus auttavat suuresti politiikan teossa, jossa kamppaillaan näyttöön vedoten. Näin kiistattoman näytön edessä poliittinen oikeisto voi vain vedota kuluneeseen hokemaansa, että meillä ei ole enää, nyt tai vielä tähän varaa, koska aikaisempi kehitys on syönyt omat eväänsä eli taloudellisen kantokykynsä. Väitteensä oikeisto perustaa sellaiseen talousajatteluun, jolle tasa-arvo ei ole kysymys eikä mikään, ainoastaan tuottavuus ja tehokkuus.
Jan Tinbergen oli (1969) ensimmäinen taloustieteen Nobel-palkinnon saaja. Hän on antanut nimen Tinbergenin normille, jonka mukaan yritysten tuottavuuden kasvu alkaa taittua siinä kohdassa, jossa näiden yritysten eniten ansaitsevan tulot ylittävät viisinkertaisesti niiden vähiten ansaitsevan tulot. Monet taloustieteen huippututkijat olivat tuolloin Tinbergenin kanssa samaa mieltä asiasta. Mutta ajat ovat muuttuneet ja taloustieteen Nobelit alkoivat saman tien matkata varsinkin uusliberalistiseen Chicagoon. Onneksi maailma muuttuu edelleen, jopa valtavirran taloustiede, vaikka virallinen Suomi ummistaa tältä nyt silmänsä.
Ottamalla tasa-arvon vakavasti poliittinen vasemmisto joutuu ottamaan nykyisen finanssikapitalismin vakavasti eli miettimään perin pohjin, miksi ja miten rikkaat vain rikastuvat työtä tekemättä ja työllistämättä eli rahaa tekemällä ja kierrättämällä. Tämä finanssivetoinen liike tapahtuu sen uskomuksen varassa, että tasa-arvo rikastumisen esteenä on vaaraksi koko järjestelmälle.
Tämän harvainvaltaisen järjestelmän haastaminen on parhainta aloittaa tasa-arvon nimissä ja näkökulmasta. Siinä auttaa jo kolmen perustotuuden muistaminen: demokratian vahvuus riippuu suoraan tasa-arvon asteesta; tasa-arvon kasvu lisää yhteiskunnallista turvallisuutta ja vähentää väkivaltaa; tasa-arvoinen yhteiskunta luo parhaat edellytykset torjua ”isäntävaltaista etuilua” (paternalistista individualismia).
Viimeksi mainittu kohta on aivan olennainen. Tämä muistuttaa tasa-arvon näkökulmasta Raija Julkusen viisasta huomautusta: ”pohjoismainen hyvinvointivaltio on naisen paras ystävä”. Tämä viisaus ei todellakaan näy Sipilän isäntävaltaisen hallituksen naisvihamielisissä linjauksissa, aivan päinvastoin.
Tasa-arvo ohjenuorana ei rajoitu näihin kolmeen seikkaan. Tasa-arvon näkökulmasta on mahdollista haastaa kaikki poliittisen oikeiston perimmäiset dogmit kuten näkemys tuottavuudesta. Lisäämällä luottamusta ja yhteenkuuluvuutta ja näin yhteistyötä tasa-arvo parantaa merkittävästi myös taloudellisen toiminnan mahdollisuuksia. Vastaavasti kansalaisten luovuus pääsee parhaiten oikeuksiinsa tasa-arvoisissa yhteiskunnissa, joissa sille on olemassa vaadittava tieto- ja taitopohja.
Toisaalta tasa-arvo ei tarkoita mitä tahansa yhtäläistämistä eli erilaisten kohtelemista samalla tavoin. Tasa-arvoisissa yhteiskunnissa ihmisten väliset erot huomioidaan tosiasioina lähtemällä liikkeelle siitä, että jokaisella ihmisellä on yhtäläinen ihmisarvo, jota on kunnioitettava. Tämä on kaiken vasemmistolaisen politiikan lähtökohta.
Kirjoittaja on politiikan tutkija.
lehti 