Kaikkein esitetyin teatteriteksti, kansallinen päänäyttämö. Ohjaaja Janne Reinikaiselta, tusinalta näyttelijältä ja taustaryhmältä ei vertailukohtaa ja haastetta puutu, kun Aleksis Kiven Nummisuutarit hyrähtää käyntiin. Ensi-iltasalissa kihisee.
Alkuhetkistä jo käy ilmi, että jotakin muuta kuin aivan perinteisintä heinähattuversiota on nyt luvassa. Päästään heti Junttihuhta Span saunaan, jossa Esko (Aku Hirviniemi) kuuntelee Topias-isänsä (Juhani Laitala) ohjeistusta kosioretkeä varten.
Piankin tipahtelee monta ennalta arvaamatonta vihjettä modernisaatiosta, jonka varaan Reinikainen ja Eva Buchwald ovat uusversion sovittaneet. Yllätyksellisyys kytkeytyy melkein kaikkeen – näyttämökuviin, asuihin, rooliodotuksiin, musiikkiin, liikkeeseen… Kiven alkuperäkieltä tunnistaa toki, vaan enemmän eräänlaisina iskulauseina ja tekstiblansseina kuin totuttuina vuoro- ja yksinpuheluina.
Hääsali, Esko-pojan nöyryytyksen estradi, loihditaan esiin mahtavin siirroin. Juhla huipentuu koko näytelmän käännekohdaksi: on ironisesti nähtyä näennäishauskaa (kököllä fingelskalla), on hääpari Kreetan (Johannes Holopainen) ja Jaakon (Paavo Kääriäinen) taiturimaista häätanssia, kunnes Eskon paine kiehuu täysimittaiseksi raivoksi.
Hääjakso vakuuttaa visuaalisena elämyksenä, ei niinkään näytelmän näytöksenä. Kohtaus kerää lisää tehoja, tihenee ja tiivistyy aivan kuin Eskon pulssin tahtiin.
Häähuoneen antikliimaksiksi – vastoin aiottua tarkoitusta – kehkeytyy ylipitkä deliriumjakso. Iso näyttämö värjäytyy ekspressionistisiksi kokokuviksi, joista ei sittenkään välity tarkoitettu hulluuden mahti. ”Mieli on musta kuin viinapannun kylki”, mutta vähemmälläkin sen uskoisi. Demonstraatio jää irralleen ja väkinäiseksi.
Näytelmän loppuliuku on omansa. Juonipaljastuksia välttäen sanottakoon, että konservatiivisin Kivi-falangi saa haukkoa henkeään – siinä määrin kuohuttavia ovat viime hetken mäiskeet.
Päiväkohtaiset katoavat nopeimmin
Voittopuolisen nuorten näyttelijöiden työ on antaumuksellista. Esimerkiksi Johannes Holopaisesta ja Inga Björnistä välittyy paitsi uraa aloittavan intomieli myös jo vahvana aistittava ammattilaisen ote.
Aku Hirviniemen kyvyistä ei ole epäilystä. Useampivuotinen huumoriputki on takuulla nostanut vakavamman lavatyön rimaa, mutta hänen uskottavuudestaan ei synny ongelmaa. Läsnäolo on väkevä ja humalan pauloissa jopa höyryävän fyysinen. Eniten kohennettavaa olisi ihme kyllä hänen äänenkäytössään, useinkin repliikit lipsahtavat suupielestä kuin varkain.
Vaikea ennustaa, läpäiseekö uudeksi luotu Nummisuutarit laajemman kuluttajatestin. Itselleni jäi duubioita pakonomaisia ajanmukaistuksia kohtaan. Niin ikään sivuviitteitä kuvataiteeseen on ympätty turhan kanssa, eikä kait Suomen perustuslainkaan mukaan joka näytelmässä tarvitse liehuttaa siniristilippua ja kantaa leijonakorua ja -paitaa. Päiväkohtaisimmat osoittelut usein katoavat nopeimmin.
Jotakin kirjailija Kiven kestävästä voimasta paljastaa se, että näytelmän purevimmissa osuuksissa kuljetaan lähimpänä hänen alkuperätekstiään – hänen lyömätöntä kieltään.
Kansallisteatterin Nummisuutarit ei näytelmänä kohoa suurvoitoksi. Mutta se on yksittäisten kohtausten ja kuvien, näyttelijöiden voitto.
Nummisuutarit. Kansallisteatterin suuri näyttämö. Ohjaus Janne Reinikainen, sovitus Eva Buchwald ja Reinikainen, lavastus Kati Lukka, puvut Tarja Simonen, valot Max Wikström, koreografia Milla Koistinen, naamiointi Petra Kuntsi, äänet Jani Peltola ja Esko Mattila, musiikki Timo Hietala. Pääroolissa Aku Hirviniemi .
lehti 