Se näyttää hyvältä ja kuulostaa hyvältä. Se naurattaa, hirvittää ja muistuttaa itsestään päiviä esityksen jälkeenkin.
Q-teatterin Jälkeenjäävät on nauruhermoon, alitajunnan ja aikamme ytimeen napsahtava napakymppi. Rytmikäs sarja ”väläyksiä, pimeyksiä”, alaotsikkonsa mukaisesti.
Heti alussa tehdään selväksi, että esitys ammentaa samasta mielen pimeästä puolesta kuin parin vuoden takainen Häiriötekijä. Asuntonäyttö-episodi marssittaa näyttämölle tutut hahmot ja näiden suuhun tutut repliikit. Tällä kertaa käy entistä köpelömmin.
Kyse on elämästä ja kuolemasta, ja elämä on kuolemista.
Vaikka esitys koostuu episodeista, ”sketseistä”, joiden vire on humoristinen, kaikki tehdään haudanvakavasti. Esitys ei pelleile eivätkä näyttelijät hassuttele. Yleisö ulvoo, mutta näyttämöllä elämä tikittää kohti vääjäämätöntä.
Miksemme
osaa elää?
Käsikirjoituksen yhdessä luonut työryhmä on ohjaaja Jani Volasen johdolla taas havainnoinut aikaamme tarkasti. Kaikki on tunnistettavaa. Naurettavan ja kipeän tunnistettavaa.
Keskimäärin meidän elämämme Suomessa on turvallista ja helppoa. Puhdas vesi tulee hanasta, julkinen liikenne toimii ja sairaana pääsee lääkäriin.
Miksi emme osaa elää elämäämme? Miksi silmiin katsominen pelottaa? Miksi Alepassa asiointi näyttäytyy taistelukenttänä? Miksi riitelemme asioista, jotka ulkopuolisiin silmiin näyttäytyvät naurettavina?
Esitys ei anna vastauksia kysymyksiin. Se näyttää meidät rimpuilemassa arkisissa tilanteissa ja vie ne liian pitkälle. Elämän tarkoituksesta se ei hiiskahda. Mutta jonkinlaisen oivalluksen äärelle se johdattaa.
Ehkä kuolemanpelossa onkin kyse elämänpelosta. Pelkäämme niin paljon virheitä, niin paljon kulissiemme kaatumista, että panikoimme ja käytämme energiaa jonninjoutavaan.
Jälkeenjäävät torjuu pelkoa naurulla. Ehkä meidän kaikkien pitäisi välillä vapauttaa sisäinen riikinkukkomme ja tanssia? Jos ei koko ajan arkailtaisi, jos ei pelättäisi heikkouden näyttämistä tai läpi esityksen matkustavan naisen tavoin sitä, että vieressä istuvan vieraan reisi koskettaa reittä?
Älä elämää pelkää. Äläkä ihmistä. Se kanssamatkustaja on yhtä peloissaan.
Tarkkaa, tyylikästä
ja hengästyttävää
Jälkeenjäävät on hiottu tarkasti alusta loppuun, käsiohjelman vinoja tarinoita myöten. Ja koko näyttelijäryhmä loistaa!
Jokaisen hahmonsa kirurgisen tarkasti tekevä Lotta Kaihua nousee esitys esitykseltä korkeammalle suosikkinäyttelijöideni listassa. Eero Ritala naurattaa elävänä ja kuolevana, Pirjo Lonka itkettää. Jussi Nikkilän Alepassa ahdistuva mies on rytmin juhlaa, Elena Leeven kymenlaaksolaistyttö, joka ei saa musiikkia loppumaan, nostaa melkein katsojan penkistä auttamaan.
Tommi Korpela on suvereeni niin sovittelevana pappina, räppäävänä miehenä viidenkympin villityksessä kuin askeltaessaan riikinkukkona.
Häiriötekijän parhaillaan teattereissa pyörivässä elokuvaversiossa Korpela näyttää, miten mikroskooppisin elein voi rakentaa hahmon ja tilanteen. Huikeaa taitoa, huikea karisma.
Ville Seppäsen, Annukka Pykäläisen ja Sakari Tervon luoma näyttämökuva täytettyine eläimineen ja valtavine videoseinineen on tyylikäs.
Näytöillä välähtelevä muistuttaa maailmasta teatterin ulkopuolella. Mielleyhtymiä tulee ja menee, ja välillä niitä on vaikea sanallistaa. Ne paikantuvat uniin ja alitajuntaan, ajankohtaisohjelmiin, meitä ympäröivään kuva- ja uutissilppuun.
Osa episodeista on rakennettu niin, että näyttämön ja videoiden tapahtumat rytmittyvät yhteen metronomin tarkasti. Katsojakin hengästyy.
Huh, mikä esitys. Huh, mikä elämä. Naurua pala kurkussa, ja aina joku tukehtuu.
Q-teatteri: Jälkeenjäävät. Iso näyttämö. Ohjaus Jani Volanen, käsikirjoitus työryhmän. Rooleissa: Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala.
uutiskirje 
