Kajaanilainen Vaara-kollektiivi ja ohjaaja Veikko Leinonen halusivat tuoda teatteriin omaa maailmaa lähellä olevan sukupolvikokemuksen. Tämä kokemus on työttömyyttä, kavereita ja tapettavaa aikaa. Lojutaan sohvalla ja heitetään läppää. Haaveillaan siitä, mitä tehtäisiin jos olisi rahaa.
– Halusin tehdä sisältöä, joka olisi jostain muusta maailmasta, kuin mitä yleensä nähdään teatterin lavalla. Jostain, mikä on itselle tuttua. Muodoltaankin sellaista, mikä voisi olla jostain Kajaanin Luotikujalta, Leinonen kertoo.
Vapaus koetaan kavereiden kanssa hengaillessa. Bileet katkaisevat jatkuvan rahan ja oman tilanteen miettimisen. Tulevan baari-illan lasku ahdistaa etukäteen. Yksi kavereista keksii ratkaisun: ”Voitas päättää yks päivä millon ei syyä.”
Ihmisiä koko ajan kilpailutetaan, ilman että olisi mitään palkintoa olemassa.
Savotoilta sohvalle
Miten sohvalle on päädytty? Näytelmässä paetaan pitkin työttömyyden historiaa. Lama ajaa köyhiä Neuvosto-Venäjälle ja Amerikkoihin, suon kaivuuseen ja savotoille. Leinonen halusi tutkia, minkälainen subjekti syntyy minäkin aikana.
– On kiinnostavaa, millaisissa olosuhteissa tulee mahdolliseksi syntyä savottamies, joka irtaantuu omista elinolosuhteistaan.
Savotat ja sohvakulttuuri ovat toisistaan kaukana kuin yö ja päivä. Työttömyystyömaat loppuivat 1970-luvun alussa. Työttömyyskorvaukset otettiin käyttöön. Syntyi tämän päivän sohvakulttuuri.
– Vielä 1960-luvulla työtön saattoi mennä kunnan työttömyyskortistoon kyselemään, että eikö sitä nyt olisi jotakin töitä, edes työttömyystöitä, ja jotakin pitäisi kyllä nyt olla. Tämä saattoi olla vaativakin hahmo. Nykyajan sama hahmo olisi ehkä nuori, joka hakee sossusta ja Kelasta rahansa, pitää viranomaisia suoraan vihollisinaan, eikä oleta, että heiltä löytyisi töitä, kertoo Leinonen.
Tänä päivänä ihmisen korkein päämäärä on työ. Siihen on jokaisen pyrittävä. Jos et ole töissä, olet ikuisesti velkaa. Velka maksetaan olemalla syyllisyydentuntoinen, sitoutunut ja vilpitön työnhakija – vaikkei mitään töitä olisi tarjolla.
– Ihmisiä koko ajan kilpailutetaan, ilman että olisi mitään palkintoa olemassa, Leinonen kuvaa.
Kontrolloivat virkamiehet ajavat työttömän ahtaalle. Jo 1950–1960-lukujen siirtotyömaat, savotat ja uittotyöt saattoivat olla miehille mahdollisuuksia voittaa pieni pala itsenäistä toimintatilaa.
– Luulen, että kaiken maailman Cheekit ja muut on nykyään hirveän suosittuja juuri tämän takia. Vaikka ne ovat tavallaan aivottomia juttuja, niin niissä ihaillaan sitä itsenäistä toimintatilaa, jossa nämä voittajahahmot näyttävät rennosti liikkuvan. Että he kättä heilauttaen kieltäytyvät kaikista niistä synkistä asioista: syyllisyydestä, omastatunnosta ja kaiken nielevästä velvollisuudentunnosta, Leinonen miettii.
Sohvalla ollaan turvassa
”Nuoruus on suojellut mua tähän asti.”, yksi näytelmän hahmoista toteaa.
– Parikymppisenä kaikilla on samanlaisia kokemuksia, ei ole tiedossa mihin kukin ajautuu. Tämän ikäisenä aletaan miettiä, mihin porukka onkaan päätynyt, itsekin kolmikymppinen Leinonen kertoo.
Kavereiden kanssa sohvalla – läpän heiton keskellä – ihminen on turvassa. Aika ei anna armoa ja kimppakämpät hajoavat. Eteen tulee hetki, jolloin ihminen jää yksin itsensä kanssa.
– Yht’äkkiä ihmiset ovat aivan erilaisissa tilanteissa. Jossakin vaiheessa sitä joutuu katsomaan, että tähänkö mä jäin, Leinonen pohtii.
Näytelmässä työttömälle selviää ihmisen osa.
– Mutta se selviää meille kaikille, vaikka kävisit töissäkin. Ei se työssäkäyntikään pelasta sua yksistään yksinäisyydeltä.
Suuri työttömyysmusikaali. Ohjaus: Veikko Leinonen.
Näyttämöllä Juho Hannikainen, Panu Huotari, Karoliina Kuvaja, Pekka Moilanen ja Sara Saxholm.
Visualisointi Pirkko Paananen. Käsikirjoitus Veikko Leinonen & Työryhmä.
Musiikista vastaa Juho Hannikainen.
Näytelmä on Veikko Leinosen Kainuu-trilogian viimeinen osa.
uutiskirje 
