Mieluummin tyhmä kuin läski

Pudota painoa pysyvästi! Kevennä, kavenna, kutistu, karista! Kyytiä kinkkukiloille, kesäksi bikinikuntoon!

Tätä meille nyt tammikuussa tarjoillaan: laihdutusohjeita ja niiden rinnalla sankaritarinoita heistä, jotka ovat laihtuneet.

Mutta mikä on sankaritarinan kääntöpuoli? Mitä ovat he, jotka eivät ole saaneet pudotettua viittä tai kahtakymmentä tai viittäkymmentä kiloa. Eivät suurimpia pudottajia vaan suurimpia putoajia, luusereita.

Teatteri Takomon Läski pureutuu erityisesti naisten lihavuuden syihin, seurauksiin ja merkityksiin. Esitys väittää, että ajassamme on parempi olla tyhmä tai köyhä kuin läski.

Se kysyy miten läskistä tuli naisen pahin vihollinen ja lihavuudesta synti. Miksi tuntematon mies haukkuu lihavaa naista keskellä katua? Miksi iso nainen ei käytä sukkahousuja? Mihin kaikkeen läski on liian suuri? Pitääkö pullukan jumpata ansaitakseen rakkautta?

Miten tunteet kietoutuvat syömiseen ja miksi läskin mennessä lääkäriin minkä tahansa vaivan takia, ensimmäinen ohje ja huomio koskee usein painoa?

Läski paljastaa vatsansa
– ja rakenteet

Esitys jakaantuu seitsemän osaan, seitsemän otsikon alle.

Katsomossa naurattaa ja itkettää, usein yhtä aikaa. Näyttämöltä tunnistaa kokemuksen vääränlaisuudesta, nöyryyttävät hetket pukukopeissa, sipsipussillisen syömistä seuraavan syyllisyyden. Itseinhon.

Hetket, joina oikeus rakkauteen, kunnioitukseen tai jopa olemassaoloon tuntuu katoavan vain siksi, että on ylipainoinen.

Läski tuo lavalle Painonvartijoiden pirtsakan ohjaajan, peilin edessä painoaan kauhistelevan äidin ja treffi-kumppanin, jolle läski ei kelpaa. Feministiset esikuvat kuten Naomi Wolf, Susie Orbach ja Beth Ditto vetävät lankoja yhteen kilojen ja naisen aseman välillä.

Rohkeinta esityksessä ei ole isokokoinen alaston nainen vaan se, kuinka se perkaa henkilökohtaisen kautta niin sukupolvien suhdetta ruokaan, naisvihaa kuin rakenteitakin.

Yleensä lihavuudesta puhutaan muiden kuin lihavien suulla. Siitä puhuvat huolestuneet poliitikot, julkkis-jumppaohjaajat, lääkärit, tuntemattomat tallinnanlautan jonossa läskin takapuolta kouraistessaan.

– Tämä esitys on mahdollinen vasta nyt, kun oma kehosuhteeni on kunnossa, sanoo sen kirjoittaja ja esittäjä Raisa Omaheimo.

– Mun ylipaino ei ole enää minulle kivun tai häpeän aihe, siksi voin puhua tästä.

Esityksen ohjaaja Elina Kilkku sanookin olevansa ylpeä ikäluokastaan, jota haukutaan terapiasukupolveksi.

– Olisi hankala purkaa näin vaikeita asioita, jollei oma kyky käsitellä näitä olisi parantunut juuri terapian ansiosta.

– Olen ylpeä myös siitä, että olen se lenkki, joka on katkaissut ketjun, jossa lapset kuulevat äidin haukkuvan ulkonäköään.

Omaheimo komppaa:

– Kun tulin tyttären äidiksi, tein tietoisen, feministisen ja poliittisen päätöksen olla koskaan puhumatta omasta kehostani rumasti. En kommentoi myöskään kenenkään muun lihomista tai laihtumista.

Läski uhkaa
järjestystä

Omaheimo kirjoitti monologin henkilökohtaisista kokemuksistaan. Läski laventuu kuitenkin oman navan ympärille piirrettyä rengasta laajemmalle.

– Mitä henkilökohtaisemmaksi menee, sitä enemmän tapahtuu myös tunnistamista, sanoo Omaheimo.

Vaikka teksti on välillä karmeaa, kaikki esityksessä kuvatut tapahtumat ja dialogit ovat hänen mukaansa tosia.

Esityksen alkusysäys olikin ohjaaja Elina Kilkun pöyristys hänen kuunnellessaan Omaheimon isona naisena kohtaamia tilanteita.

– Normaalipainoisena koin silti vahvan tunnistamisen. Minäkin olen aina ajatellut olevani vääränlainen.

– Siksi tämä on feministinen, tämä on poliittinen ja tämä on yhteiskunnallinen aihe. Tämä on kamala ja tärkeä.

Kilkku puhuu rakenteellisesta keho-fasismista, joka tulee kaikkialta vastaan.

– Kapitalismi kertoo meille jatkuvasti, millä tavalla olemme vääränlaisia.

Koska kapitalistinen ihannekeho on tuottava, toimintakykyinen ja hoikka, on lihava lainsuojaton loukkauksien edessä. Puuttumista toisen ihmisen painoon pidetään normaalina.

– Rakas, sinusta on tullut pullukka -ohjelmassa viallinen yksilö on pullukka, eikä se paskiainen, joka on ilmoittanut kumppaninsa ohjelmaan, puuskahtaa Kilkku.

Omaheimo on saanut kuulla tuntemattomilta ylipainostaan rumin sanakääntein. Useimmiten kommentoija on valkoinen, keski-ikäinen mies.

– Vihaavatko ne huutavat miehet kadulla sitä, että joku kieltäytyy olemasta normien mukainen, hän pohtii.

– Varsinkin jos lihava nainen on itsevarma ja ylpeä ja seksikäs, se on särö, joka uhkaa vallitsevaa järjestystä.

Lihavuus, erityisesti naisten, yhdistetään laiskuuteen, lepsuuteen ja itsekurin puutteeseen. Naisen keho on projekti, jota tulisi hallita.

– Laiha voi olla lihakseton ja huonokuntoinen siinä missä lihavakin, Omaheimo huomauttaa.

Laihdutusbisnes
voi paksusti

Elina Kilkun ja Raisa Omaheimon täydellisessä maailmassa jokainen ihminen näkisi peiliin katsoessaan kokonaisen ihmisen. Ei kiloja tai vääränmuotoisia ruumiinosia.

Mutta:

– Rakenteiden murtamisen tekee vaikeaksi se, että elämme kapitalismissa ja laihdutus on mielettömän iso bisnes. Sen kannalta on tosi tärkeää, että naiset ovat tyytymättömiä painoonsa, sanoo Omaheimo.

Silloin kaupaksi käyvät laihdutusjuomat ja litistävät alusvaatteet, pillerit ja pulverit, jumppa-asut, laihdutusoppaat, kuntosalikortit ja kiinteyttävä kosmetiikka, muotoilevat sukkahousut, laihdutusryhmien jäsenyydet.

Jos kaikki olisivat kehoihinsa tyytyväisiä, vapautuisi valtavasti energiaa muuhun. Ja rahaa!

– Laihduttamiseen käytetyllä rahalla voisi perustaa vaikka naisten yritysten starttirahaston.

Naisten mielestä merkittävä askel parempaan olisi myös se, että mediassa ja koko visuaalisen kulttuurin kirjossa olisivat läsnä kaikenlaiset kehot.

– Ei se riitä, että Doven kampanjassa on joskus pari pullukkaa, kun kaikki muu mediatodellisuus on jotain muuta.

Omaheimo – Kilkku: Läski. Rasvainen monologi lihavuudesta. Esitykset Teatteri Takomossa Helsingissä 6. helmikuuta saakka.Sunnuntaina Kansan Uutisissa kerrotaan kuntosalibuumista.