Minä olen radikaali ja olen feministi. Näillä sanoilla on yhdessä paha kaiku, ne kantavat mukanaan menneisyyden painolastia. Erityisesti antifeministit jaksavat meitä muistuttaa toisen aallon feminismin ongelmallisuudesta. Radikaalifeministejä syytetään miesvihasta, eikä aina edes syyttä. Kaikki me myöhempien sukupolvien feministit emme kuitenkaan ole vastuussa edeltäjiemme sanomisista. Toisekseen alkuperäistekstejä lukiessa paljastuu liikkeen olleen jo omana aikanaan myös paljon muuta. Erilaisten kokoomateosten sivuilta tulee eteen valtava määrä itseironiaa ja viiltävää hauskuutta.
Radikaaleinta on hauskuus.
Radikaalia hauskuus on silloin kun se kirvoittaa vapauttavan naurun. Tällainen hauskuus paljastaa vallan paikkoja, joihin olemme arjessa niin turtuneita, että emme niitä näe. Miespaneelit (pelkästään miehistä koostuvat asiantuntijapaneelit) ovat hyvä esimerkki tästä: ilmiö, joka on ollut jokaisen havaittavissa ja josta pienet piirit ovat kriittisesti keskustelleet. Tarvittiin kuitenkin humoristinen väliintulo, ennen kuin asia sai laajaa huomiota.
Yhdessä Rosa Meriläisen kanssa perustamani Feministisen ajatushautomo Hatun keskeisenä toimintaperiaatteena on, että huumori on hyvää silloin, kun se on hauskaa, ja että omille jutuille nauraminen on aivan parasta.
Omille jutuille nauraminen paljastaa väistämättä jotain myös omista eettis-poliittisista arvoista. Naurattavatko omat jutut enemmän silloin, kun nauru suuntautuu valtahierarkiassa ylös- vai alaspäin? Itse näen naurun potentiaalin juuri valtarakenteiden ja epätasa-arvon purkajana.
“Kun ajat kovenee, huumori paranee”, on eräs nykyisistä lempilauseistani. Ajat ovat olleet nyt varsin herkullisia meille humoristeille, eikä loppua näy. Esimerkiksi hallituksen toiminta tuottaa loputtomasti materiaalia meemivirtoja ruokkimaan. Tuskin kukaan odotti innovaatiopolitiikan tarkoittavan ihan tällaista luovuuden kukoistamista.
Radikaaleinta on feminismi.
Minulle feminismi on ennen kaikkea vapauden aate. Se tarkoittaa vapautta olla juuri sellainen kuin on sukupuolesta riippumatta. Jos ketään ei arvotettaisi huonommaksi kuin toinen sukupuolensa tai sukupuolen ilmaisunsa takia, maailma olisi parempi paikka kaikille olla juuri sellaisia omimpia itsejään kuin haluavat.
Feministinä pyrin muuttamaan yhteiskuntaa ja kulttuuria sallivampaan suuntaan niin, että vapaus tulisi mahdolliseksi ihan kaikille. Haastan päivittäin sekä omaa että muiden ajattelua, jossa paikalleen luutuneet käsitykset sukupuolista jylläävät. Kirjoittamalla, puhumalla, toimimalla ja olemalla juuri oman näköinen itseni pyrin avaamaan tilaa muille olla omanlaisiaan.
Radikaaleinta on pitää naisista.
Tämä pätee on sitten itse mitä sukupuolta hyvänsä. Se, että aidosti pitää naisista on uskomattoman vaikeaa, eikä tapahdu mitenkään automaattisesti. Seksistinen kulttuuri pommittaa meitä kaikkia naisvihalla jatkuvasti. Naisvihan ja seksismin vastapainoksi ei riitä, että ei vihaa naisia.
Miehistä pitäminen on helppoa, jokaisen miesyksilön kohdalla voi tehdä valinnan, tykkääkö tästä kyseisestä yksilöstä vai ei. Naisen kohdalla asia ei ole niin suoraviivaista. Seksismi ja naisviha vaikeuttavat kykyämme arvioida tilannetta yksilöllisesti, koska etenkin monet naisiin liitetyt ominaisuudet arvotetaan kulttuurisesti alempiarvoiseksi.
Aito naisista pitäminen on sitä, että kunnioittaa naisia, kuuntelee naisten kokemuksia ja näkemyksiä ja uskoo siihen, että nainen voi todellakin olla oman kokemuksensa paras asiantuntija. Monet meistä kyllä rakastavat itselleen läheisiä naisia, äitejä, tyttäriä ja ystävättäriä, mutta eivät kuitenkaan pysty vilpittömästi pitämään naisista.
Radikaaleinta on empatia.
Alkuvuoden idolini on Tiina-Rakel Liekki, joka jaksaa kärsivällisesti ja ystävällisesti keskustella (sosiaalisessa) mediassa vaikeistakin asioista ja yrittää lempeästi ymmärtää toisinajattelevia ihmisiä. Tutkimuksellisesti minulle on aina ollut tärkeää feministisen uteliaisuuden käsite, jota Liekki toteuttaa toimittajan työssään ja sosiaalisessa mediassa ihailtavasti. Hän hämmästelee, kysyy ja kuuntelee ja tuo ohjelmassaan esiin erilaisia näkemyksiä. Jopa tilanteessa, jossa naisvihaa ja seksististä paskaa sataa hänen niskaansa, hän pystyy vastaamaan kylmän rauhallisesti ja lämpimän ystävällisesti. Tässä on meille monille opittavaa, etenkin sosiaalisen median keskusteluihin.
Empatiaa ei koskaan voi olla maailmassa liikaa. Empatia on kykyä asettua toisen asemaan, ja se on taito, jota voi aktiivisesti harjoitella.
Vuoden vaihteessa on tapana tehdä lupauksia ja ottaa vastaan erilaisia haasteita. Haasteita voi tietenkin tehdä ja toteuttaa myös pitkin vuotta. Kun nyt vuodenvaihde näyttäytyy meille luontevana tilanteena pyrkiä kohti uutta ja parempaa minuutta, kehtaankin esittää haasteen empatian lisäämiseksi, että ei vain jokainen itse, vaan maailma paranisi.
Kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää tutkimusten mukaan empatiakykyä. Lukemisen rooli empatian kehittäjänä liittyy siihen, että opimme samaistumaan erilaisiin hahmoihin. Suuri osa länsimaisesta populaarikulttuurista tarjoaa valkoisen heteromiehen hahmoa ensisijaiseksi samaistumiskohteeksi, mistä johtuen me kaikki muut olemme oppineet samaistumaan tähän hahmoon.
Itse olen jo vuosia sitten kyllästynyt lukemaan länsimaisen valkoisen heteromiehen angsteista kertovaa kirjallisuutta, jota maailmankirjallisuuden kaanon on pullollaan. Olenkin siis lukenut pääasiassa naisten ja ei-länsimaisten miesten kirjoittamaa kirjallisuutta jo toistakymmentä vuotta. Yritän jatkuvasti etsiä tekstejä, jotka kuvaisivat radikaalisti toisenlaisia kokemuksia kuin mitä oma elämismaailmani tarjoaa.
Haastankin siis sinut, hyvä lukija, avartamaan maailmaasi totutusta ja lukemaan muunlaisten kirjailijoiden, kuin mitä yleensä luet, teoksia vuonna 2016 ja avoimin mielin tutkiskelemaan millaisia maailmoja sen seurauksena avautuu.
Lue laajasti ja lue ajan kanssa. Lue naisten, rodullistettujen, ja/tai ei-länsimaalaisten kirjailijoiden teoksia.
Kirjoittaja on feministi, taiteilija ja tutkija sekä Feministisen ajatushautomo Hatun perustaja.
lehti 