Ohjaaja, dramaturgi Hanna Ojala on tarttunut Anni Kytömäen kiehtovan monitasoiseen, visuaaliseen tekstiin varmoin ottein. Hän on iskostanut näyttelijöihin romaanin Kultarinta pakahduttavan tunnelman ja saanut heidät elämään historian ja roolihenkilöiden vaiheita väkevästi.
Kultarinnan vahvin eetos muodostuu sen henkilöiden elämästä osana luontoa: heidän luontokokemuksistaan ja ihmisten röyhkeydestä heidän tavoitellessaan luonnon herruutta vastapainona luonnon kunnioittamiselle. Siinäpä haastetta näyttämösovitukselle.
Ojala ja esityksen lavastaja Markku Hernetkoski yhdessä valo- ja äänisuunnittelijan kanssa vastaavat haasteeseen visuaalisin oivalluksin ja fantasiajaksoin kiehtovan äänimaiseman ja musiikin myötäillessä aistivoimaista esitystä.
Toisinajattelijoiden elämää
Kliimaksissaan se äityy poliittiseksi kabareeksi. Hyvä ratkaisu sekin, kuvaahan Kytömäen kirja myös toisinajattelijoiden elämää 1900-luvun murroskauden pyörteissä. Aikana, joka korosti militarismia ja teollisuutta. Ihmisen kaikkivoipaisuuden tavoittelua suhteessa toisiin ihmisiin ja luontoon. Siihen esityskin pyrkii vahvasti poliittisessa kontekstissa: sisällissodan, Lapuan liikkeen, muilutusten ja yltiönationalismin tiimoilla. Kultarinnan päähenkilöiden ajattelu ja teot ovat suuressa ristiriidassa ajan vallitsevien arvojen kanssa.
Aira Salmelan säveltämät laulut korostavat esitystavaltaan poliittisia ääripäitä. Muutoinkin elävä musiikki ja hyvät muusikot tukevat esitystä mainiosti.
Asiaa, henkilöitä ja tapahtumia Kultarinnassa on vain niin paljon, että varsinkin ensimmäisellä puoliajalla kaikki henkilöhahmot eivät oikein personoidu eivätkä saa syvyyttä toimintansa motiiveihin esityksen rientäessä tapahtumasta toiseen. Toinen puoliaika on huomattavasti levollisempi ja tunteisiin vetoavampi, eikä vähiten Mallaa esittävän erinomaisen Aija Pihkalan ansiosta.
Ihmisen osa historiassa
Näytelmän alkujaksossa pureudutaan ihmisen osaan historian käännekohdassa, fennomanian nousun ja Suomen itsenäistymisen tiimoilla. Jo siinä Tuomo Kemppainen, äveriään metsäpatruunan poikana, äitinsä varhain menettävänä haavoittuvaisena ja määrätietoisena luonnon puolustajana, ihmissuhteissaan ja poliittisessa katsannossaan rimpuilevana Erikinä saa katsojan puolelleen. Herkkyydessään hän osoittaa erityistä lahjakkuutta näyttelijänä. Kemppinen eläytyy rooliinsa esityksen loppuun saakka sellaisella intensiteetillä ja näyttelemisen huumalla, että kyynisinkin katsoja liikuttuu.
Mainio on myös Erikin isää esittävä puuhakas patruuna (Pekka Johansson), joka näyttelee karismaattisesti luonnossuojelusta viis veisaavaa metsäpohattaa rahankiilto silmissään.
Kun sisällissota puhkeaa, ilmapiiri kiristyy, ja Erik pakenee Lappiin metsänvartijaksi. Palattuaan hän asettautuu punaisten puolelle kohtalokkain seurauksin. Humaanina ihmisenä hän pelastaa valkoisten kourista kapinallisen Lidian (Pilvi Hämäläinen) ja ottaa hänet vaimokseen. He saavat lapsen, Mallan, jonka risaista, mutta määrätietoista elämän- ja metsänpolkua Aija Pahkala vaeltaa sydämeenkäyvästi näytellen. Esityksen toinen näytös keskittyy hänen risaiseen elämäänsä.
Sisäkkö (Leena Rousti) on esityksen tukevasti jalat maassa oleva tolkun ihminen, humaani ja humoristinen. Mainio näyttelijä hänkin.
Esityksen tyylitelty, lavastus ja kaunis valaistus toimivat hyvin. Luonto ja ihmisluonto kohtaavat Kokkolan teatterissa koskettavasti. Sinne kannattaa rientää kauempaakin.
Anni Kytömäki: Kultarinta. Ohjaus ja dramatisointi: Hanna Ojala.
Lavastus: Markku Hernetkoski. Pukusuunnittelija: Mirjami Saarni. Valosuunnittelu: Veli-Matti Ersta.
Äänisuunnittelu: Marko Ahokangas. Laulujen sävellys ja harjoitus: Airi Salmela. Muusikko: Jonathan Bonn.
Rooleissa: Kokkolan teatterin koko näyttelijäkunta.
Kantaesitys Kokkolan kaupungin teatterissa 6.2.2016.
Anni Kytömäen haastattelu on luettavissa perjantaina 12.2. ilmestyneestä Kansan Uutisten Viikkolehdestä.
uutiskirje 
