Kun Venäjä Ukrainalle presidenttiä hommasi

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Petro Porošenko on Ukrainan viides presidentti sitten loppuvuoden 1991, jolloin maa itsenäistyi.

Vaikka Porošenkon vajaan kahden vuoden vallassaolon aikana on koettu Krimin liittäminen Venäjään ja Itä-Ukrainan sotilaallinen konfliktin pitkittyminen, joidenkin ongelmien lähtökohdat ovat vuosikymmenen takana. Osa ongelmista mutkistui silloin, kun Leonid Kutšma oli Ukrainan presidenttinä (1994–2005).

Venäjän politiikan 15 viime vuodesta kirjoittanut Mihail Zygar näkee Ukrainan presidentit osittain jopa sivuhenkilöinä siinä sekavassa sopassa, joksi näiden kahden maan väliset suhteet ovat kehittyneet. Eräänä ongelmien syynä hän pitää Kremlin ulkopolitiikan pitkää linjaa, jossa Ukrainan itsenäisyyttä ei oikeastaan ole arvostettu.

Zygar pitää eräinä sopan hämmentäjinä Venäjän presidenttien neuvonantajana ja maan turvallisuusneuvostossa toiminutta Aleksandr Vološinia (1999–2004) sekä samoihin aikoihin Ukrainassa tärkeissä tehtävissä ollutta Viktor Medvedtšukia.

Zygar kehottaakin katsomaan kulissien taakse. Moskovassa ei hallitse yksin Vladimir Putin vaan satoja ihmisiä, jotka joka päivä miettivät, millaisia päätöksiä itse ”Pää-Putin” tekisi.

Suhteiden hoitaminen Neuvostoliiton peruja

Neuvostoaikana ulkoministeriö hoiti suhteet ulkomaihin ja kommunistipuolue neuvostotasavaltoihin. Kun Venäjä astui Neuvostoliiton tilalle vuonna 1992, suhteita itsenäistyneisiin tasavaltoihin alkoi hoitaa NKP:n toimiston ”perillisenä” presidentin hallinto. Niinpä suhteita Ukrainaan ratkottiin lähinnä siellä.

Zygar kuvaa Medvedtšukia Putinin Kremlin viimeiseksi todelliseksi ukrainalaiseksi luottomieheksi, vaikka näkemykset eivät hänenkään kanssaan aina sopineet yhteen. Kuitenkin juuri Medvedtšuk ajoi linjaa, jossa Ukrainan pääasiallinen kumppani on Venäjä ja jossa pidetään tiukasti kiinni neuvostoaikana syntyneistä taloudellisista ja kulttuurisiteistä.

Tämän sidonnaispolitiikan näkyvä ilmenemismuoto oli Venäjän johdon sekaantuminen Ukrainan sisäpolitiikkaan vuonna 2004.

Ukrainan toinen presidentti Kutšma halusi päästä jatkamaan maan johdossa. Tarvittiin kuitenkin väliaikaisratkaisu, koska vallassa voi olla vain kaksi vaalikautta kerrallaan.

Ehdokkaaksi löytyi entinen Donetskin alueen kuvernööri, pääministeri Viktor Janukovytš. Hän hävisi ensimmäisellä kierroksella Viktor Juštšenkolle 0,55 prosentin erolla ja voitti tämän kiistanalaisella toisella kierroksella. Massiivisten mielenosoitusten (”oranssi vallankumous”) jälkeen kolmas kierros päättyi Juštšenkon selvään voittoon.

Suora sekaantuminen sisäpolitiikkaan

Oranssin vallankumouksen syntyyn ja vuoden 2004 vaalikampaan liittyy Zygarin mukaan Kremlin hallinnon virheitä. Perusvirhe oli jo se, että Moskovassa haluttiin tukea yhtä ehdokasta.

Tässä oli Kutšman avustajalla Viktor Medvedtšukilla oma roolinsa. Vaalien lähestyessä Kiovan johdossa jahkattiin jopa sellaisella ajatuksella, että vaalit jätettäisiin kokonaan väliin ja Kutšma jatkaisi jonkinlaisin poikkeusvaltuuksin.

Venäjän tuki Janukovytšille henkilöityi erityisesti Vladimir Putinissa. Miehet tapasivat syksyllä 2004 pari kertaa kuussa. Pisteenä i:n päälle presidenttiehdokas matkusti kolme viikkoa ennen vaaleja Putinin syntymäpäiville.

Zygar laskee, että pikkuraha ei riittänyt. Venäjä tarjosi matkaliput alennuksella niille maassa työskennelleille ukrainalaisille, jotka lähtivät äänestämään. Venäjä myös alensi Ukrainalle myydyn energian hintaa ja poisti arvonlisäveron IVY-maihin myytävältä öljyltä ja kaasulta. Lahjojen arvo saattoi olla noin 800 miljoonaa dollaria.

Täysin politiikkaan kuulumattomana ei voine pitää sitäkään, että Medvedtšukin toukokuussa 2004 syntynyt tytär kastettiin Pietarissa ja että kummeina olivat Vladimir Putin ja Svetlana Medvedeva.

Muistoparaatiakin aikaistettiin

Mitä lähemmäs vaalit tulivat, sitä erikoisemmaksi tuki Janukovytšille muuttui. Kolme päivää ennen vaaleja, 28. lokakuuta, Kiovan pääkadulla järjestettiin paraati sen kunniaksi, että oli kulunut 60 vuotta kaupungin vapauttamisesta fasistimiehityksestä. Kaupunki tosin vapautettiin 6.11.1944, mutta juhlia siirrettiin, jotta ne olisivat ennen vaaleja.

Moskovasta tuotiin juhlaan se Neuvostoliiton lippu, joka 1945 oli nostettu Berliinin valtiopäivätalon ylle. Kadulla marssivat eri alojen taiteilijat sota-ajan asuissa. Paraatin ottivat vastaan presidentti Kutšma, pääministeri Janukovytš – sekä Venäjän presidentti Putin ja hänen hallintonsa johtaja Dmitri Medvedev.

Zygar kirjoittaa: ”Tapahtuma oli ennennäkemätön: Venäjän presidentti oli henkilökohtaisesti läsnä presidentinvaalikampanjassa vieraassa valtiossa.”

Tämä oli kolikon julkisempi puoli. Kääntöpuolella, joka sekin kyllä alkoi näkyä, oli joidenkin venäläisten politiikan kommentaattoreiden puhe vastaehdokkaasta Juštšenkosta ”venäläisvastaisena”, ”nationalistina” ja jopa ”fasistimielisenä”.

Mihail Zygar vetääkin tästä kymmentä vuotta myöhempiin aikoihin ulottuvan johtopäätöksen. Vuoden 2004 kampanja, niin kuin venäläiset sen toteuttivat, oli vuonna 2014 käynnistetyn informaatiosodan harjoittelua.

”Se, mikä kymmenen vuotta myöhemmin muuttui tragediaksi, alkoi siis farssina.”

Pitää kuitenkin muistaa, että kaikki ei vuonna 2004 ollut farssia. Ei se, että toinen presidenttiehdokkaista, Viktor Juštšenko, yritettiin myrkyttää ja että se vaikutti vakavasti hänen kykyynsä käydä vaalikampanjaa.