Palkitun englantilais-irlantilaisen näytelmäkirjailijan ja elokuvakäsikirjoittajan ja -ohjaajan Martin McDonaghin kirjoittama ja Mika Myllyahon ohjaama Hirttäjät on mustaa farssia. Se näyttää katsojalle yhteiskunnan, joka on raadollinen, ja jossa ihmiset toimivat itsekkäästi ja julmasti. Henkilöt ovat karikatyyrejä, mutta tästä huolimatta eläviä raadollisuudessaan.
Keskeisin hahmo on hirttäjän tehtävänsä lopettamaan joutuva Harry Wade. Petri Mannisen Harry Wadelle jää vain loistava menneisyys taitavana hirttäjänä ja hirttäjien päällikkönä, kuten hän itse uskoo, ja tulevaisuus on kantasakin miehittämän pubin pitäjänä. Mannisen roolisuoritus on uskottava. Kaverin luulisi karanneen suoraan hirttopaikalta Kansallisteatterin lavalle.
Tapahtumat ajoittuvat kuolemanrangaistuksesta luopumisen ajankohtaan. Kuolemanrangaistus tuomiona murhasta lakkautettiin Iso-Britanniassa vuonna 1965. Hirttäjien Harry Wade ja hänen apulaisensa Syd Armfield, Esa-Matti Longin esittämänä, suhtautuvat työhönsä kuin mihin tahansa duuniin. He panevat tuomion täytäntöön. Siinä kaikki.
Aivan täysin tunteettomia he eivät ole työnsä pimeää puolta kohtaan. Erään Hennessyn (Samuli Niittymäki) kohtalo jää askarruttamaan heitä. Tämän hirttäminen ja sitä ennen käyty keskustelu avaavat näytelmän teeman. Myöhemmin hirttäjät pohtivat, oliko tämä syyllinen vai ei? Syyllisyyden ja syyttömyyden teema kaatuu näytelmän lopussa Harryn ja Sydin syliin. He ohittavat syyllisyyden hartioita kohauttaen.
Harry ja Syd ovat suoraviivaisia ja raadollisia miehiä, ja he toimivat sen mukaisesti hinnalla millä hyvänsä. Harryn tarve olla maan paras hirttäjä yltää naurettavuuksiin. Hänen ja maan parhaaksi arvioidun hirttäjän Albert Pierrepointin (Kristo Salminen) kohtaamisesta kehkeytyy kukkotappelu ykköshirttäjän paikasta.
Näytelmän ainoa historiallisen esikuvansa mukaan nimetty henkilö Albert Pierrepoint toimi pyöveleinä Englannissa vuosina 1932 – 1956. Hän ehti teloittaa 435 tuomion saanutta. Jotkut hänen teloittamistaan on jälkikäteen todettu syyttömiksi.
Näytelmässä telottaminen näyttäytyy arkisena, vaikkakin tiettyä kunnioitusta vaativana työnä. Pelkoa herättävä hirttäminen ja elämän pikkutapahtumat – pubissa istuminen tai säästä puhuminen – yhdistyvät arkipuheessa yhtä merkittäviksi tapahtumiksi. Arkinen sanailu rinnastaa asioita taitavasti absurdiksi peiliksi ihmisten raadollisuudesta.
Etenkin mysteeriksi jäävä Heikki Pitkäsen esittämä Mooney kylvää ympärilleen epäilyksiä, arvailuja ja pelkoa. Pitkänen luo taitavasti Mooneyn kieroilevan ja pelottavankin hahmon, joka jää mysteeriksi. Oliko hän vaarallinen rikollinen vai rehentelevä pikkupaskiainen?
Näytelmässä rakentuukin pakottomasti piinaavaa tunnelmaa, joka tempaa mukaansa. Puoliajan jälkeen esitys tiivistyy, ja se antaa merkityksellisyyttä ensimmäisen puoliajan tapahtumille – tai pikemminkin tapahtumattomuudelle. Väistämättä tulee television rikossarjojen kerronta mieleen. Elokuvan tekijän ote näkyy tekstissä.
Turhaan McDonaghia ei arvosteta omaperäisenä näytelmäkirjailijana. Hänen tekstinsä paljastaa piiloisia ihmisten välisiä valtasuhteita ja alhaisia tunteita. Dialogit luovat vahvoja mielikuvia asioista, jotka tapahtuvat toisaalla tai menneisyydessä.
Hirttäjät on miesten näytelmä. Näytelmän naiset, Harryn vaimoa Alice Wadea esittävä Paula Siimes ja tytär Shirley Wade (Alina Tomnikov), ovat stereotypioita hössöttävistä ja naiiveista blondeista. Siimes ja Tomnikov selviytyvät rooleistaan hyvin. Ohjaaja Mika Myllyaho on saanut näyttelijät irrottelemaan rooleissaan. Kokonaiskuva on hyvällä tavalla vanhahtava. Eletäänhän siinä 60-luvun pikkukaupungissa.
Martin McDonagh: Hirttäjät
Ohjaus: Mika Myllyaho
Suomen kantaesitys 9.3.2016 Kansallisteatteri
uutiskirje 
