Perjantaina tätä kirjoittaessa alkoi näyttää siltä, että yli 13 kuukautta sitten liikkeelle laitettu yhteiskuntasopimus saattaa syntyä potrana Kiky-nimisenä poikana. Kun koville ottaa, koiraskin poikii, olivathan neuvottelut taas yksi all male panel.
Ehkä. Sopimuksen synty oli edelleen epävarmaa ja neuvottelut venyivät, mutta se ei estä jo arvioimasta koko yli vuoden kestänyttä prosessia.
Kiky on taas yksi esimerkki siitä, että talouskeskustelussa samasta asiasta voi esittää täsmälleen päinvastaiset numerot ja silti toisesta totuudesta tulee se vallitseva. Jostain syystä hallituksen ja talouseliitin valitsemasta totuudesta tulee myös median mielestä ainoa vaihtoehto. Sen kyseenalaistaminen on poliittista peliä ja arvotonta näytelmää, vaikka poliittinen valinta on myös julkisuuspelin voittanut totuus.
Nyt voittaneen totuuden esitti Suomen Pankin johtokunnan neuvonantaja Lauri Kajanoja muun muassa Euro ja talous -lehdessä viime kesäkuussa.
Kuinka paljon kustannuskilpailukyvyn pitäisi parantua, hän kysyi ja vastasi, että talouden ulkoisen tasapainon mittareiden avulla arvioituna kustannuskilpailukyvyn parantumisen tarve on nyt noin 10–15 prosenttia, kun sitä mitataan koko talouden työkustannusten tasolla muihin maihin verrattuna.
”Kustannustaso selittää osan”
Kajanoja kirjoitti, että Suomen vienti on supistunut vuoden 2008 puolivälin jälkeen enemmän kuin yhdenkään toisen kehittyneen talouden. Tämän jälkeen vuoden verran on jahdattu nimenomaan 10–15 prosentin suuruista kustannuskilpailukyvyn parantamista, vaikka Kajanojakin kirjoitti, että ”kotimaisen kustannustason useimpia kauppakumppanimaita nopeampi nousu selittää osan viennin supistumisesta muihin maihin verrattuna”.
Siis osan. Lisäksi vientiin ovat vaikuttaneet elektroniikka- ja metsäteollisuuden vaikeudet, joita ei voi merkittävässä määrin selittää työkustannuksilla, hän jatkoi.
Kustannuskilpailukyvyn osalta vuodesta 1999 vuoteen 2014 työkustannukset kasvoivat Suomessa 16 prosenttia suhteessa tärkeimpien kauppakumppanimaiden painotettuun keskiarvoon, Kajanoja totesi.
”Loikka toteutui jo”
Ehkä tärkeimmän vasta-argumentin koko kilpailukykyongelmalle esitti Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija Pekka Sauramo laitoksen lehdessä viime toukokuussa. Hän ei vastannut Kajanojalle, vaan kommentoi Ruotsin entisen valtiovarainministerin Anders Borgin ja kokoomuksen kansanedustajaksi valitun Juhana Vartiaisen talvella 2015 esittämää laskelmaa Suomen 10–30 prosentin kilpailukykykuilusta Ruotsiin ja Saksaan verrattuna.
Sauramon näkemys kertoo kuitenkin siitä, että koko kilpailukykykuilu on kiistanalainen asia. Sitä ei vain haluta sellaisena nähdä, koska on päätetty, että kuilu on. Sauramon kuva kuilusta oli Eurostatin tilastoihin perustuen se, että teollisuudessa Suomen työvoimakustannukset olivat matalammat kuin Saksassa ja Ruotsissa.
Viime vuonna puhuttiin ”tuottavuusloikasta” kilpailukyvyn parantamiseksi. Aalto-yliopiston professori Pertti Haaparanta kirjoitti syyskuussa Akateemisessa talousblogissa loikan jo toteutuneen: Suomen teollisuuden yksikkötyökustannukset suhteessa Saksaan teollisuuteen ovat kahdessa vuodessa enemmän kuin puolittuneet.
Se on kuudesta minuutista kiinni?
Näillä ja monilla muilla asiantuntevilla arvioilla – myös ”loikan” työllisyysvaikutuksia on pidetty ylioptimistisina – ei ole kuitenkaan ollut vaikutusta julkiseen keskusteluun. Työvoimakustannuksia jollakin nimellä alentava sopimus on tehtävä, koska se on tehtävä.
Jos sopimus syntyy, on kaikkien on vain uskottava, että Suomen vientiteollisuuden ratkaiseva este kehittää maailmalle kelpaavia tuotteita on kiinni keskimäärin kuuden minuutin pidennyksestä työpäivään ja julkisen sektorin lomarahojen leikkauksesta.
Taistelua vallasta
Uskokoon, ken haluaa.
Todellisuudessa kyse ei ole ollut enää kuukausiin Suomen kilpailukyvystä, vaan siitä, kuka käyttää valtaa työlainsäädännöstä päätettäessä. Yrittäjävetoinen porvarihallitus on rohkaissut osaa työnantajista ja poliittista oikeistoa yrittämään vallankumousta, jossa pitkälle kolmikantaisen valmistelun perinteelle pannaan piste ja työmarkkinajärjestöt syrjäytetään lakien valmistelusta.
Sopimus on saatava nykyisen sopimusyhteiskunnan suojelemiseksi. Järjestöjen on näytettävä, että ne pystyvät sopimaan. Esimerkiksi melko tuore eläkeratkaisu ei riittänyt Juha Sipilän hallitukselle näytteeksi tästä.
Kolmikanta on ay-liikkeelle yhtä pyhä kuin kolminaisuusoppi kristinuskolle. Sen suojeleminen on ainoa järkevä syy sille, että ainakin valtaosa ay-liikkeestä taipui historialliseen työehtojen huononnukseen ja miljardiluokan tulonsiirtoon työltä pääomalle pelkkien epämääräisten työllisyyslupausten takia.
Taipumisen vaihtoehto olisi, että hallitus toteuttaisi lakiteitse jotain, jonka vaikutukset olisivat samanlaiset kuin kiky-sopimuksen. Tätä sopimusta vastustavat oikeistolaiset, muun muassa kokoomuksen johtoon pyrkivä Elina Lepomäki, haluavatkin. Ei ole perusteetonta sanoa, että valittavana on vain huonoja vaihtoehtoja.
Viittä vaille konsensus
Kun ajattelee viime vuoden tapahtumia työmarkkinoilla, on jännittävää, että Suomessa on nyt lähes konsensus kilpailukykysopimuksen välttämättömyydestä. Sitä vastaan ei ole profiloitunut kuin puolueista vasemmistoliitto ja ay-liikkeestä muutama ammattiliitto sekä joukko sopimuksen hyväksyneiden liittojen aktiiveja.
On mielenkiintoista nähdä, mitä kuorosta irtoamisesta seuraa ja seuraako mitään, kun kansa on kuitenkin koulutettu niin kriisitietoiseksi, että omien etujen leikkaamiseen on suuri valmius. Jos sillä saataisiin sitä kilpailukykyä.
Olihan jossain vaiheessa puhetta myös hyväosaisten osallistumisesta näihin talkoisiin, mutta rajansa kaikella.