Hänen nimensä on Nasim. Nasim tarkoittaa leutoa ja rauhaisaa tuulta. Mutta toisin kuin nimestä voisi päätellä, Nasimin elämä on ollut täynnä vaikeuksia ja haasteita. 28 vuoden ajan hän käytti huumeita ja neljä vuotta hän asui Kabulissa Pul-e Sokhtan sillan alla, jossa suurin osa huumeiden käyttäjistä elää.
Monta kertaa Nasim oli yrittänyt päästä eroon huumeista – mutta turhaan. Vasta Lailan avulla hän vapautui riippuvuudesta. Nasim sanoo, ettei olisi enää elossa, jos ei olisi onnistunut.
Tapasin Nasimin, kun vierailin ystäväni Lailan luona, ja pyysin Nasimia kertomaan tarinansa. Hänen tarinansa on niin pakahduttava, että siitä voisi kirjoittaa romaanin.
Nasim syntyi Iranissa, jossa hänen perheensä oli pakolaisena. Perheen elämä oli kovaa, köyhää ja riitaisaa. Pieni Nasim kasvoi rakkaudettomaan maailmaan.
Nasim halusi parempaa elämää, mutta afgaanina hänen mahdollisuutensa olivat rajatut. Nasimista tuntui, että hänen oman elämänsä ja hänen iranilaisten ystäviensä elämän välissä oli kuilu, ja hän kärsi kokemastaan eriarvoisuudesta.
Nasim oli 12-vuotias, kun hän alkoi käyttää päihteitä, aluksi alkoholia ja hashista, myöhemmin vahvempia aineita. Hän palasi perheensä kanssa Afganistaniin ja vaikka hän käytti huumeita, hänestä tuli poliisi. Hän palveli maataan kahdeksan vuotta Helmandissa, kunnes menetti molemmat jalkansa räjähdyksessä.
Tästä alkoi Nasimin lopullinen alamäki. Hän tuli Kabuliin ja ajautui elämään Pul-e Sokhtan sillan alle. Hän kerjäsi elääkseen ja haki helpotusta tuskiinsa huumeista. Perheestään hän ei tiedä mitään, sillä se hylkäsi hänet huumeiden käytön vuoksi.
Nasimin räjähdyksessä silpoutuneisiin jalantynkiin pesiytyi matoja ja ne tulehtuivat pahasti. Tämänkään takia kukaan ei huolinut häntä luokseen eikä halunnut auttaa häntä eroon huumeista.
Eräänä päivänä hänelle kerrottiin naisesta, jonka nimi on Laila ja joka usein kulkee Pul-e Sokhtan sillan alla etsien ihmisiä, jotka haluavat vapautua huumeriippuvuudesta. Heidät hän vie turvapaikkaan, jota kutsutaan Äidin leiriksi. Siellä hän auttaa heitä ja parantaa heidät eikä veloita avustaan mitään.
Nasim oli jo menettänyt toivonsa, sillä monista yrityksistään huolimatta hän ei ollut onnistunut jättämään huumeita. Nyt Nasim etsi Lailan käsiinsä ja pyysi tältä apua, ja Laila hyväksyi välittömästi hänen avunpyyntönsä. Lailan avulla Nasimin jalantyngät tulivat kuntoon, ja hän sai uudet proteesit Punaiselta Ristiltä. Lailan avulla Nasim pystyi jättämään huumeiden käytön.
Vaikka Nasim on vanhempi kuin Laila, hän kutsuu tätä Äidikseen – eikä vain Äidikseen, vaan myös Enkelikseen.
Nasim on yksi Lailan ”pojista” ja Äidin leiri on nyt hänen kotinsa, ja muut asukkaat – he, jotka asuvat siellä päästäkseen eroon huumeista – ovat hänen perheensä. Nasim tekee intohimoisesti työtä auttaakseen huumeiden käyttäjiä parantumaan ja näkemään elämän todellisen kauneuden – kuten hän itse on saanut nähdä.
Nasim toivoo myös, että voisi joku päivä kohdata jälleen vanhan perheensä. Hän haluaisi näyttää heille, kuinka on aloittanut uuden, terveen elämän toisen äitinsä, Lailan, avulla.
Nasim on 40-vuotias, mutta hän juhli juuri kolmivuotispäiväänsä. Hän sanoo, että hänen syntymästään on kolme vuotta, sillä silloin hän parani riippuvuudestaan ja oppi tuntemaan elämän todellisen tarkoituksen. Hän on ylpeä itsestään ja onnellinen siitä, ettei hänen enää tarvitse käyttää huumeita. Ihmiset kunnioittavat ja arvostavat häntä ja pitävät häntä hyvänä ihmisenä.
uutiskirje 