Kansan Uutisissa muisteltiin 26.8. parinkymmenen vuoden takaista kepun vaalimainostelua. John Wayne ja muut sheriffit seikkailivat Rio Bravossa.
Minulle juttu toi mieleen muiston noin viidenkymmenen vuoden takaa. Silloin, vuonna 1965, näin tämän klassikkoelokuvan ensimmäistä kertaa.
Kotipitäjässäni kävi kerran kuussa kiertävä elokuvien esittäjä. Esityspaikka oli urheiluseuran talo. Yleensä me nuoriso lähdimme jo tuntia ennen esityksen alkua, sillä pihassa tapasimme kavereita. Mopoilla ja moottoripyörillä mentiin ja niitähän piti tietenkin vertailla. Tai jos joku oli hankkinut uuden menopelin, niin sen ympärille kokoonnuttiin.
Minulla oli mopo, jonka takapyörä lengotti. Laakerivika. Ketjut lensivät usein päältä, ja niin kävi silläkin kertaa. En ruvennut sitä kesken matkan korjailemaan, sillä olisin sotkenut käteni pahasti.
Onneksi paikalle kurvasi kaverini Jorma Jawallaan. Pääsin kyytiin ja vierekkäin sitten istuttiin pimennetyssä salissa. Olimme elokuvan lumoissa, sillä niihin aikoihin ahmimme kaikenlaiset villinlännen tarinat, kirjat ja sarjakuvat. Nyt näimme elävää kuvaa.
Kuvassa oli pimeä yö ja apulaissheriffi Dean Martin oli pahojen miesten köyttämänä jossain vajassa. Hän yritti rimpuilla irti, ja silloin Jorma tökkäsi kyynärpäällään: ”On muuten kusinen paikka!” Hän oli jännittänyt elokuvan tapahtumia niin intensiivisesti, että unohti sen olevan vain esitystä.
Olin minäkin jännittänyt, mutta sentään tajusin koko ajan, että katsomme filmiä. Kuiskasin, että ”kyllä se varmaan tosta selviää”. Niin kuin selvisikin ja onnellinen loppuhan koko tarinassa oli.
Olen myöhemmin nähnyt saman filmin telkkarista, mutta se ei toimi. Näissä 60-luvun lännenelokuvissa pitää olla laajakangas. Eikä kotisohvalla muutenkaan koe samaa tunnelmaa, kuin silloin vähän yli 15-vuotiaana pimennetyssä salissa, yleisön pidättäessä henkeään.
Hannu Järvinen
Mäntsälä
uutiskirje 
