On yleensä aina arvokasta nähdä näytelmän kantaesitys. Niin nytkin, kun Pasi Lampelan kirjoittama ja ohjaama Kenraali ja Casanova tuli ensi-iltaan Helsingin kaupunginteatterissa. Pengerkadun näyttämö soveltuu oivasti intiimille esitykselle, joka ei vaadi raskaita lavasteita ja rekvisiitan siirtoja. Se on enemmän puheen ja tunteen kuin liikkeen varassa, melkeinpä kamarinäytelmä.
Historia antaa tarinalle otollisen taustan: eletään 1790-lukua ja eurooppalaista sekasortoa, hetkiä joita varjostavat Ranskan vallankumouksen ”mätänevät ruumisröykkiöt”. Maanosa vartoilee taas kerran pelastajaansa, Napoleoniaan joka on tuleva.
Böömiläisen Teplitzin kylpyläyhteisössä toisensa yhyttävät Y. M. Sprengtporten (1740–1819), isänmaan Ruotsista Venäjään vaihtanut kenraali, ja Giacomo Casanova (1725–1798), monilahjakas epäonnistuja ja armoitettu ladykiller. Kolmantena päähahmona läsnä on elämän viskoma markiisitar de Bois.
Äänenpainot, silmien tuike, eleet ja liikehtiminen ovat Laiholta mestarin työtä.
Kolmikon tiet risteytyvät sikäli maukkaasti, että kaikki ovat kuin takaa-ajettuna ja kaipaavat jonnekin muualle. Kenraali (Santeri Kinnunen) ja markiisitar (Saija Lentonen) halajavat kohden auvoisampaa ja varmempaa tulevaisuutta – kun taas raihnainen Casanova (Pekka Laiho) haikailee menneisiin seikkailuihin ja rakkaudenöihin, kuitenkin tajuten työnsä jo tehdyksi.
TŠehovilainen tilanne: nykyhetki ei tyydytä ketään.
Kukaan ei edusta pelkästään itseään, ja kukin kapinoi omalla tavallaan. Emansipoitunut markiisitar on irronnut avioliitosta, sivuosaroolista kohti omaa elämää, kenraali on noussut kuninkaallisiaan vastaan, ja aateliton rakkaudensoturi pilkkaa paremman väen sovinnaismoraalia. Casanovaa, ”venetsialaisäpärää”, kärventävät sosiaalisen eriarvoisuuden muistot.
Politiikan asetelmat välähtelevät kiintoisasti, Pohjola ja Suomikin, ja lopussa Napoléon Bonaparte on jo keisarina vallan päällä. Mutta ei tässä vain politiikkaa kuviteta, keskellä ovat ihmiset.
Esitys on näyttelijöiden yksilöllistä juhlaa. Pekka Laiho päästää kykyjään hienoimmin irti kuumottavassa monologissa, johon pusertuvat tähtirakastajan kaiho ja muistot, palava halu kokea vielä kerran yksi täysi lemmenyö. Äänenpainot, silmien tuike, eleet ja liikehtiminen ovat Laiholta mestarin työtä.
Lopussa Casanova katsoo rappiotaan tylysti: ”Venetsian karnevaali tungettuna kusenpolttamiin silkkihousuihin.”
Santeri Kinnunen ilmentää kenraalin pettymyksiä ja epävarmuuksia, sävykkäin ottein. Vahva ääni ja läsnäolo takaavat Sprengtportenin piirtymisen näkösälle hyvin.
Ensi-illassa Saija Lentonen aloitti hivenen jäykästi, mutta vetreytti de Bois’nsa aivan mainioon vetoon muutaman kohtauksen jälkeen. Monipuolisesti mieleen jäävä madame! Ja Kinnusen ja Lentosen kohtaukset kulkevat.
Ei ole ensi kerta, kun Jouko Klemettilä puhaltaa sivuroolin eloon. Maagikko-laulajana hän keventää näytelmän kulkua merkittävästi, ja sisääntulot valloittavat: Klemettilän keinovarat eivät ehdy.
Pienemmissä osissa Sanna-June Hyde ja Rauno Ahonen vakuuttavat niin ikään. Ja cembalisti Aura Visalalla on vissi osuutensa.
Historian ja ihmisten suhdedraamana Kenraali ja Casanova puhuttelee. Tosin kenraalin ja markiisittaren rakkauden syvyyttä jää lopulta hieman kysymään. Samoin sitä, mitä tarvetta täyttävät Lampelan tekstiin ymppäämät ”maailma on näyttämö” -lainaukset Shakespearelta. Maailma saattaa olla näyttämö, silti omin sanoin, kiitos.
Mutta ilta kokonaisuutena: toimii – ja näyttelijät!
Kenraali ja Casanova. Helsingin kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämö. Käsikirjoitus ja ohjaus Pasi Lampela. Lavastus ja puvut Markus Tsokkinen, valot Mika Ijäs, äänet Eradj Nazimov, naamiointi Tuula Kuittinen. Rooleissa Santeri Kinnunen, Pekka Laiho, Saija Lentonen, Sanna-June Hyde, Rauno Ahonen ja Jouko Klemettilä ja Aura Visala.
uutiskirje 
