Vaikka en olekaan mikään julkkis kuten Björn Wahlroos, niin kerronpa minäkin muutamia syitä siihen, miksi jo toisen kerran muutan pois Suomesta. Ensimmäinen muutto oli se tavallinen tarina: 1960-luvun lopulla Ruotsiin itsenäistymään.
Itsenäistyminen Tukholmassa onnistuikin yli odotusten, sillä suurkaupungin anonyymissä ilmapiirissä sain tilaisuuden paitsi itsenäistyä myös kasvaa henkisesti. Se tapahtui pitkälti opiskelujen kautta.
Suomessa 1960-luvun lopulla jopa aikuiskoulutuksessa suuri osa opettajista nöyryytti opiskelijoita pitämällä heille nimeltä mainiten pitkiä moitesaarnoja koko luokan kuullen. Erään miesopettajan mielestä naisopiskelijoiden paikka olisi kauppaopiston sijaan ollut saippuatehtaalla, ei kuitenkaan työläisinä vaan materiaalina.
Joku kumma vietti pakotti minut hakeutumaan kaikista ikävistä kokemuksista huolimatta Tukholmassa aikuislukioon, jonka suoritin yötyön (sairaala-apulaisena) ohessa. Ja se oli minulle juuri sitä henkisen kasvun aikaa, jos mikä.
Suomessa, toisin kuin Ruotsissa, opiskelija oli ja on pitkälle edelleenkin pelkkä lukukone ilman omaa identiteettiä, ilman omia ajatuksia. Ruotsiin muutettuani huomasin pian olevani suorastaan koukussa opiskeluun; aikuislukion jälkeen opettajakorkea, jonka jälkeen havahduin siihen, kun tajusin opiskelleeni opettajantyön ohessa Tukholman yliopiston iltakursseilla itselleni suomen kielen maisterin paperit. Niin innostavaa opiskeleminen Ruotsissa oli!
Sitten tuli uusi haaste: töihin Suomeen. Olin edelleen syvällä sielussani siinä määrin suomalainen, että halusin palata, sydän toivoa täynnä, takaisin kotiin. Sain työpaikan ja asunnonkin helposti.
Alku näytti hyvältä, mutta se oli vain silmänlumetta. Pian huomasin, että suomalaisessa yhteiskunnassa juuri mikään asia ei ollut muuttunut parempaan suuntaan sitten 60-luvun lopun. Todisteeksi tästä pari painavaa havaintoa:
Työpaikkademokratiaa ei ole edelleenkään olemassa: taidokkaasti laaditut hierarkkiset rakennelmat säätävät edelleen, mistä saa puhua, vai saako mistään. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, eikä siihen asiaan ole yksikään hallitus puuttunut 17:n Suomessa paluumuuttajana asumani vuoden aikana. Mistä hyvänsä yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta katsottuna Suomi on edelleen ainakin yhtä julma, itsekäs, (piilo)korruptoitunut, hierarkkinen ja epäinhimillinen yhteiskunta kuin ensimmäisen lähtöni aikoihin.
Suomen yhteiskuntastruktuuri koulutuksesta lähtien on suunniteltu menestyjille. Kaikki eivät kuitenkaan voi koskaan päästä kiekumaan korkeimmalle orrelle, yhä suurempi osa tippuu alas jopa alimmalta orrelta. Mitä heille jää muuta kuin paikka leipäjonossa?
Kesäkuun alussa muutin Pärnuun. Täällä on kaunista, täällä on vireä Suomi-seura, jonka kautta on helppo solmia jopa uusia ystävyyssuhteita, eivätkä virolaisetkaan vaikuta olevan mitenkään varautuneita meitä vironsuomalaisia kohtaan. Ja mikä parasta, täällä tulen oikeinkin hyvin toimeen eläkkeelläni, Suomessa sen sijaan en.
Syvältä sisimmästäni olen edelleenkin suomalainen. On tunnustettava, että minulla on suuri ikävä syvimpiä tuntojani koskettavaa suomalaista kulttuuria, intellektuellia keskusteluilmapiiriä (Helsingin työväenopiston ilmaisluentoja, yliopiston Forum Humanumia, Studia Generaliaa, Helsinki Voxia, vieläpä Turhan tiedon kurssia) ja suomalaista luonnonmaisemaa eri vuodenaikoina.
Sirkka Linder
eläkkeellä oleva opettaja
Pärnu, Viro
uutiskirje 
