Taju kertoo suomalaisen taiteilijan Tyko Sallisen tyttärestä Taju Sallisesta.
Liisa Urpelaisen kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama esitys kertoo yhtä hyvin kenestä tahansa lahjakkaasta taiteilijasta tai ihmisestä, jonka mieli särkyy.
Se on myös tarina sukupolvelta toiselle siirtyvästä vaikeudesta elää perheessä ihmisiksi.
Tajun elämää voi katsoa myös äitinsä hylkäämäksi tulleen lapsen kokemusten kautta.
Sortavalassa vuonna 1912 syntyneen Taju Sallisen – suosittuna ja arvostettuna kirjailijana 1930 – 40 tunnetun Irja Sallan – elämä päättyi 1966 Nikkilän mielisairaalassa.
Hän kirjoitti siellä viimeisen teoksensa Isä ja minä Tyko Sallisen kuoltua vuonna 1955.
Taju, isänsä piinaama tytär
Tyko Sallinen riisti Tajulta äidin vanhempien erottua, vaikka oikeus määräsi Tajun äidilleen. Sortavalassa syntyneellä, lahjakkaaksi luonnehditulla äidillä Helmi Vartiaisella ei ollut voimaa raatelevan avioliiton jälkeen vastustaa entistä aviomiestään.
Aviomiehellä olivat omat traumansa: kotona hakattu lapsuus, lahjakkuus, joka ei tahtonut mahtua sovinnaisuuden puitteisiin ja autoritaarinen, äkkipikainen luonne.
Tyko Sallinen oli vienyt jo ensimmäisen tyttären ottolapseksi Tanskaan äidin tietämättä. Ensimmäisinä vuosinaan Taju näki isänsä nöyryyttävän äitiään.
Näihin muistoihin hän palasi myöhemmin. Ursula Salo eläytyy loistavasti ja koskettavasti Tajun maailmaan muutaman vuoden ikäisestä aina Nikkilän mielisairaalassa vietettyihin viimeisiin vuosiin.
Lapsuuden muistot raastavat Tajua läpi tämän elämän. Urpelainen haluaa kertoa siitä, mitä ”emme tiedä. Se (näytelmä) on yritys päästä toisen ihmisen nahkoihin”.
Tämä tekeekin esityksestä enemmän kuin Tajun tarinan. Tarina on fiktiivinen, vaikka sillä onkin yhtymäkohtia todellisuuteen.
Taju, äitinsä pakosta hylkäämä tytär
Yhtä hyvin Tajun elämää voi katsoa äitinsä hylkäämäksi tulleen lapsen kokemusten kautta. Tajulle tämä jätti ikuisen ikävän.
Äidin – Iida Kuningas – kaipaus oli Tajulle todellista. Se purkautuu vuosikymmenten jälkeenkin, kun hänen mielensä järkkyy toisen maailmansodan kauhuissa Saksassa. Hän huutaa äitiään, hän huutaa isäänsä.
Kumpikaan ei kykene auttamaan häntä: äiti on kuollut jo vuosia aikaisemmin epämääräisissä olosuhteissa ja isä työntänyt hänet pois taitelijaelämästään lestadiolaisten sukulaistensa luo Helsinkiin.
Äiti edusti Tajulle hyvyyttä, ja muisto hänestä oli eräänlainen talismaani. Isä veti syvemmälle, lietsoi heikkoa itsetuntoa ja veti kotia tuhoon vielä haudankin takaa.
Ikuinen rakkauden ja läheisyyden kaipuu
Taju Sallisen ihmissuhteet olivat rikkonaisia ja avioliitot lyhyitä ja epäonnistuneita. Kirjailijana hän onnistui paremmin. Häntä luettiin ja hän oli myös arvostelumenestys.
Tämä ei kuitenkaan pelastanut häntä. Näytelmässä keskeisessä osassa ovat hänen muistonsa matkalta sotivaan Saksaan, jonne hän lähti heinäkuussa 1943 ja palasi tammikuussa 1944.
Näistä kokemuksistaan hän kirjoitti kaksi matkapäiväkirjaa Rakkautta raunioilla (1944) ja Hävityksen keskellä (1947).
Matkansa jälkeen Taju Sallinen luhistui henkisesti ja ajautui hoitolaitoskierteeseen. Yhtä hyvin mielikuvat matkalta voivat olla totta tai mielen tuottamia outoine tyyppeineen, rakkauden etsimisineen ja maanisine kokemuksineen rakkaudesta sodan jaloissa.
Laura Jäntin ohjaama Taju on hieno katsojakokemus, riipaisevakin. Vuosikymmenten aikamatka Tajun lapsuudesta Nikkilän sairaalaan on eheä kokemus.
Eriaikaiset kokemukset limittyvät saumattomasti toisiinsa. Tässä iso ansio on Ursula Salolla, joka taipuu eri-ikäisen Tajun rooleihin.
Tyko Sallista, Tajun isää esittävä Santeri Kinnunen on juuri niin uskottavan vastenmielinen roolissaan kuin hänet on kuvattukin.
Tuskin koskaan voi enää katsoa Mirriä eli Tukaattityttöä pohtimatta Tykö Sallisen maalauksen mallin, Tajun äidin, kohtelua. Ei, vaikka tällä ei olisi todellisuuden kanssa tekemistä.
Ojasen musiikki johdattaa ajasta ja tilasta toiseen
Säveltäjän, jazzpianistin Eero Ojasen musiikki oli olennainen osa esitystä. Se ryydittää saksalaista kapakkamaisemaa ja elämää sodan jaloissa, mutta myös vahvisti näytelmän dramaturgiaa.
Ilman Ojasen musiikkia näytelmän siirtymät ajasta, tilasta ja mielen maisemasta toiseen olisivat jääneet vaillinaisiksi.
Hämmästyttävän pieni näyttelijäjoukko tekee ison esityksen. Kolmen päähenkilön lisäksi joukossa eri rooleja nähdään Rauno Ahonen ja Antti Lang.
Pakko kehua myös lavastusta: se on konstailematon, mutta yhdessä näyttelijöiden, musiikin, puvustuksen ja musiikin kanssa se luo toimivan ympäristön Tajun mielenmaiseman kuville.
Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatteri Pengerkadun näyttämö 10.11.2016
Liisa Urpelainen: Taju. Ohjaus: Laura Jäntti. Lavastus: Antti Mattila
Puvut: Sari Salmela. Sävellys, sovitukset: Eero Ojanen. Valosuunnittelu: William Iles
uutiskirje 
