Arto Salmisen Turvapaikka järisyttää Työväen Näyttämöpäivillä

Ohjaaja Antti Suora pohdiskelee Turvapaikka-näytelmänsä sisältöä ja viestiä – sitä onko maassa mikään muuttunut neljännesvuosisataan.

– Onhan tämä kiehtovaa, mutta myös surullista, sillä teos on äärimmäisen ajankohtainen. Mikään ei ole oikeastaan muuttunut.

Turvapaikka on Arto Salmisen kirjoittama romaani, joka sijoittuu 1990-luvun alkuun. Salminen itse työskenteli tuolloin vastaanottokeskuksessa Siuntiossa.

Salminen oli tarkkanäköinen, yhteiskuntaa erittäin hyvin lukeva, ja hänen kielensä on runollista ja taitavaa.

– Hän kuvaa hyvin uskottavasti ja realistisesti sitä maailmaa, arvioi Suora kulttuurien kohtaamista ja maahanmuuttokriittisyyttä käsittelevää teosta.

Näytelmä nähdään jyväskyläläisen AdAstra-harrastajateatterin esittämänä Työväen Näyttämöpäivillä viikonvaihteessa Mikkelissä.

– Itse teoshan kertoo ennen kaikkea kantasuomalaisista. Eikä siinä oteta kantaa, miksi maahanmuuttajia on ja mikä heidän tarinansa on. Se on sarja kuvauksia vastaanottokeskuksen elämästä.

Suora on Salmisen tuotannon fani.

– Hän oli tarkkanäköinen, yhteiskuntaa erittäin hyvin lukeva ja hänen kielensä on runollista ja taitavaa.

Salmisen tyyli voi olla hyvinkin provosoivaa.

– Hän ei mässäile. Salminen jättää katsojan valittavaksi, mikä kanta asiaan pitää ottaa, kuvailee Suora.

– Harmillista, että hän kuoli niin varhain.

Salminen menehtyi sairauskohtaukseen 46-vuotiaana vuonna 2005. Turvapaikka oli hänen ensimmäinen teoksensa ja se julkaistiin vuonna 1995.

Teatterilla yhä rooli keskustelussa

Antti Suora, 37, oli aiemminkin tarjonnut Turvapaikka-teosta ohjattavakseen, mutta nyt tärppäsi, ehkä juuri sisällön ajankohtaisuuden vuoksi.

Suora sanoo, että Salmisen maailmankuva ja kielenkäyttö kiinnostavat teatterintekijää, mutta myös se, että sitä on draamallisesti helppo toteuttaa, koska teksti on dialogivoittoista.

– Kaikkia kiinnostava teatteri voi edelleen olla väline, joka tarkastelee ilmiöitä. Itse koen, että teatterin on tärkeää ja tarpeellista peilata yhteiskuntaa ja olla keskustelussa mukana.

Näytelmän vastaanotto on Suoran mukaan ollut yllättävän hyvä. Turvapaikkaa on käynyt katsomassa paljon vastaanottokeskusten henkilökuntaa.

– Oli mukava kuulla, kun he sanoivat saaneensa vertaistukea, koska painivat samojen ongelmien kanssa kuin tässä teoksessa olevat työntekijät.

Suora pohdiskelee monisanaisesti, tuleeko yhteisössään leimatuksi muukalaisvihamieliseksi, jos ihmisten käytöstavat alkavat todella harmittaa ja jos tulee sanotuksi jotakin isommilla kirjaimilla.

Luokkaerojen kasvaessa kaikki uhat korostuvat enemmän.”

– Jos asioihin, jotka kokee epäkohdiksi puuttuu, niin katsovatko muut kuitenkin, että pitää ymmärtää ja hyväksyä, vaikka ei todellakaan tarvitse niitä asioita ymmärtää eikä hyväksyä.

Äärioikeiston ja suvakkien teos

Suoran mukaan Salmisen teos on erittäin kiinnostava myös siksi, että sen voi tulkita, kuten haluaa.

– Olen lukenut sen suvaitsevaisesta näkökulmasta ja uskon, että Salminen on sen näin itsekin ajatellut. Mutta teos on myös pidetty äärioikeiston piirissä. Esimerkiksi Hommaforumissa sitä on hehkutettu.

Suora pitää hyvän kirjan merkkinä, että sen voi ymmärtää monella tavalla.

– Teoksessa sanotaan tylyynkin sävyyn, miten asiat ovat eli esimerkiksi että somalit paskovat lattialle. Mutta vaikka teoksen päähenkilöt puhuvat suoraan, he ovat kuitenkin hyviä ihmisiä, hän sanoo viitaten siihen, että he eivät ainakaan tietoisesti syrji turvapaikanhakijoita.

– Turvapaikanhakijat ovat teoksessa hyvin pienessä roolissa ja se, mitä he tekevät on hyvin maltillista verrattuna työntekijöihin. Mutta suomalaisten ajattelun hyväksymme sellaisenaan, koska he ovat suomalaisia.

– En lähde sanomaan, mikä tapa on oikein tai väärin ymmärtää tämä teos. Olisi ollut kiva, jos katsomossa olisi ollut suomileijona-porukkaa, mutta luulen, ettei ollut, vaikka vaikeahan sitä on päältä päin sanoa.

Salminen ei suodattanut

Suora jatkaa esimerkein teoksen sisällön ja sen vaikutusten esittelyä.

– Esimerkiksi toinen päähenkilö pohtii, ettei hänessä ole rasistia piirteitä, mutta kun hän seuraa, kuinka äidit hakkaavat lapsiaan ja lapsia ympärileikataan, niin hän huomaa rasismin nostavan päätään.

– Vai ovatko ne vain ennakkoluuloja, päähenkilö pohtii.

Välttämättähän kumpikaan vaihtoehto ei myöskään ole oikea.

– Salminen ei ole mennyt minkään suodattimen läpi vaan kertoo asiat sellaisinaan.

– Ehkä koko suvaitsevaisuuskeskustelussa takerrutaan vain asian pintaan. Jos otetaan tietty määrä ihmisiä suomalaisista, ruotsalaisista ja somaleista, niin aina sieltä löytyvät ne idiootit jokaisesta ryhmästä. On vaikea ymmärtää, miksi näin yksinkertainen asia on niin vaikea. Kun joku ulkomaalaistaustainen syystä tai toisesta tulee Suomeen, niin tarpeeksi suureen joukkoon mahtuu niitä, joiden motiivit ovat vääriä ja jotka toimivat lain toisella puolen. Sama koskee suomalaisia.

Suora jatkaa sen selvittelyä, mikä on monille selvää, mutta kuitenkin vaikeaa. Asiat eivät ole mustavalkoisia eikä maailma myöskään muutu hyssyttelyllä, sillä että hyväksytään kaikki eikä sillä, että ollaan rajat kiinni.

– Harvoin ehdottomuudet ja vastakkainasettelut johtavat mihinkään.

Olisiko suhtautuminen pakolaisiin erilainen, jos Suomi olisi vahvassa nousukaudessa?

– Varmaan aina löytyy se porukka, joka näyttää stop-merkkiä ja jolla on tietty ahdasmielisyys, mutta luokkaerojen kasvaessa kaikki uhat korostuvat enemmän. Pelko ja kateus nostavat päätään. Kun ei ole töitä, näyttää siltä, että tulijoita hyysätään.

Turvapaikanhakija ei erotu

Antti Suora ei halunnut tuoda stereotypioita näytelmään, vaikka ryhmässä oli sellaisiakin ajatuksia, että afrikkalaiset turvapaikanhakijat pitäisi erottaa esimerkiksi kulttuurinmukaisin vaattein.

– Vaikka päähenkilöt ovat suomalaisia, siellä vilisee turvapaikanhakijoita ja meidän kaikki näyttelijät ovat kalpeita skandinaaveja. Siksi pohdittiin, miten erottaa heidät joukosta, sillä mihinkään spedeilyyn kenkälankkeineen en halunnut lähteä.

Ratkaisu löytyi tavallisesta arjesta.

– Kun katsoo bussipysäkillä vastaanottokeskuksen väkeä, niin heillä on farkut ja lippalakki. He ovat kuin ketkä tahansa. Päältä päin ei voi sanoa, kuka on mikä ja kuka. Maahanmuuttajuus on laaja käsite ja ihmiset tulevat tännekin eri syistä.

Kokeilevaa teatteria

AdAstra-teatteri kuvailee verkkosivuillaan itseään uskaliaaksi harrastajateatteriksi.

Antti Suora pohtii hetken, mitä kaikkea se voisi tarkoittaa. Hän päätyy siihen, että vaikka ohjelmisto ei ole sinällään kokeilevaa, se sisältää paljon muun muassa kantaesityksiä.

– Pienen teatterin etu on se, ettei ole 500 hengen katsomoa, joka on saatava täyteen. Silloin voidaan kokeilla erilaisia esityksiä.

Tällöin teatterin ei myöskään aina tarvitse välittää siitä, että joku pahoittaisi mieltään tai miettiä sitä, että ihmiset viihtyisivät vain hauskanpidon merkeissä katsomossa. Suora kuvailee, että myös sellaisia esityksiä voidaan ottaa tuotantoon, joista ”kukaan ei tiedä ennakkoon mitään”.

Ad Astra vietti viime vuonna 30-vuotisjuhliaan. Se esiintyy samassa tilassa, missä sijaitsee Vakiopaine-niminen ravintola aivan Jyväskylän keskustassa.

Suora pohdiskelee, että teatteria pitääkin tehdä muualla kuin varsinaisessa teatterissa samalla tavalla kuin taidenäyttely pitäisi järjestää muualla kuin paikassa, jonka alleviivataan olevan taidemuseo.

Vakiopaineen ongelmana Suora pitää sitä, että siellä ei teatteri välttämättä kerää mahdollisimman erilaisia katsojia, vaan jo valmiiksi samanhenkisiä. Tätä hän vertaa paikassa järjestettyihin poliittisiin tilaisuuksiin: paikalle tulevilla on jo samat mielipiteet eikä oikein synny keskustelua.

Suora oli aiemmin myös yrittäjänä ravintolassa.

Työväen Näyttämöpäivät pe-su 27.–29.1. Mikkelissä,