Kansallisteatterissa parhaillaan esitettävä Arktinen hysteria – näytelmä on hieno matka suomalaiseen sielunmaisemaan aina 1800-luvun loppupuolelta 1960-luvulle. Näyttämöllä ovat läsnä eri aikakaudet, ja eri sukupolvien kohtalot limittyvät toisiinsa.
Aivan kuten kertojaminä – voimalaitosinsinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) toteaa moneen kertaan: kaikki mikä on tapahtunut on tässä ja nyt läsnä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, sillä edellisten sukupolvien teot kostautuvat seuraaville sukupolville.
Marko Tapion tekstit, kuten myös Juha-Pekka Hotisen ja Atro Kahiluodon dramatisoima ja Kahiluodon ohjaama näytelmä ovat vahvoja teoksia.
Arktinen hysteria kertoo ennen kaikkea vahvojen miesten – isien ja poikien – suhteesta.
On harmi tietenkin, että vahvan tarinan loppu jää kesken hahmotelmien ja arvailujen varaan. Arktinen hysteria -näytelmän lopuksi esitetään vaihtoehtoisia etenemiskulkuja, mikä tuntuu turhalta muutoin hienossa toteutuksessa.
Isien ja poikien tarina
Arktinen hysteria kertoo ennen kaikkea vahvojen miesten – isien ja poikien – suhteesta. Suvun nousun osaksi porvarillista Suomea aloitti Timo Torikan esittämä kunnianhimoinen mylläri Janne Björkharry.
Hän omisti elämänsä myllylleen ja poikansa Viki Björkharryn kasvattamiseen. Taisto Reimaluodon esittämä Viki on häikäilemätön saalistaja, joka ostaa ja myy hyödyntäen armoa tuntematta toisten hätää.
Hän hankkii menestystä myös naimalla kylän rikkaan talollisen tyttären Sylvi Plataanin, josta häntä esittävä Tarja Heinula tekee ylvään, etäisen ja samalla Vikiin rakastuneen ja tähän syvästi pettyneen hahmon.
Viki siirtää pojalleen Harrylle oman kunnianhimonsa ja unelmansa voimalasta. Harryn tarina kiertyy voimalan ympärille, jonka pato on murtumassa. Sen voisi estää, mutta Harry on monella tavalla voimaton ja sivullinen asiassa, jossa hänen pitäisi toimia.
Väistämättä mieleen tulee Talvivaaran/Terrafamen -kaivoksen synty ja siitä seuranneet ympäristöongelmat. Insinööri-Harry visioi kaiken sen kamaluuden, mitä padon murtuminen aiheuttaisi ihmisille ja luonnolle.
Mysteeriksi jää, aikoiko Tapio antaa padon murtua vai kestää.
100-vuotiaan Suomen kuva
Arktinen hysteria -kantaesitys on yksi monista 100-vuotiasta Suomea kuvaavista teoksista. Näytelmän vahvuus on sen ristiriitaisissa ihmisissä.
Mylläri-Janne kieltää kuuluvansa työväenluokkaan, mutta olevansa työn puolella. Hänen pojanpoikansa insinööri-Harry oli 1960-luvulla vielä herra työläisten silmissä.
Hän oli heikko mies, pelkäsi ja vihasi lakkolaisia, koska nämä aiheuttivat hänelle harmia. Insinööri-Harry kokee syyllisyyttä voimattomuudestaan ja sivullisuudestaan.
Marko Tapion Arktisen hysterian osat Vuoden 1939 ensilumi ja Sano todella rakastatko minua ilmestyivät vuosina 1967 ja 1968. Suomen itsenäistymisestä ja kansalaissodasta oli kulunut tuolloin viisikymmentä vuotta.
Arktista hysteriaa arvosteltiin sekä oikealta että vasemmalta pessimismistä ja nihilismistä. Tänä päivänä ristiriitainen ihmiskuva on ymmärrettävämpi kuin 60-luvulla, jolloin ideologiat olivat vielä voimissaan.
Hyvää näyttelijätyötä, pelkistetty lavastus
Arktinen hysteria -näytelmän näyttelijätyö on hyvää ja uskottavaa. Kaikki Björkharryjä esittävät näyttelijät – Timo Tuominen, Taisto Reimaluoto ja Timo Torikka – tekevät hienon työn.
Heillä on myös tilaa loistaa toisin kuin naisilla, joiden roolihahmot jäävät miesten varjoon.
Lavastuksen ja pukusuunnittelun tehnyt Reija Hirvikoski ansaitsee kiitokset selkeästä lavastuksesta ja kiinnostavasta puvustamisesta, josta voi löytää halutessaan monenlaisia merkityksiä.
Arktinen hysteria on ravistelee suomalaisuuden tulkintoja. On pakko mainita, että Kansallisessa menee toinenkin ravisteleva teos Canth.
Marko Tapio: Arktinen hysteria
Kantaesitys: Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 1.3.2017.
Ohjaus: Atro Kahiluoto
Dramatisointi: Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto.
Rooleissa: Timo Tuominen (Harry Björkharry), Taisto Reimaluoto (Viki Björkharry, Harryn isä), Tarja Heinula (Sylvi Plataan, Harryn äiti) ja Timo Torikka (Janne Björkharry, Harryn isoisä).
uutiskirje 
