Niin elinkeinoelämä kuin valtiovarainministeriökin ovat valittaneet, etteivät työttömät työnhakijat ja avoimet työpaikat kohtaa. Suomessa on paljon työttömiä, mutta samaan aikaan myös avoimien työpaikkojen määrä on kasvanut. Keskuskauppakamarin selvityksen mukaan joka kolmannella yrityksellä on vaikeuksia sopivan työvoiman löytämisessä. Tätä kutsutaan ”kohtaanto-ongelmaksi”.
Asia on poliittisesti tärkeä siksikin, että sillä perustellaan usein työttömyys- ja sosiaaliturvan heikennyksiä. Ajatellaan että työttömät tarvitsevat ”kannustimia”, jotta nämä hakeutuisivat aktiivisemmin avoimiin työpaikkoihin. Työryhmä toisensa jälkeen on pohtinut ”kannustinloukkujen” purkamista.
Media nostaa toistuvasti esiin värikkäitä kertomuksia yrittäjästä, joka ei löydä millään kunnollisia työntekijöitä. Jutuissa työttömistä maalaillaan kuvaa työhaluttomina vätyksinä. Yrittäjän annetaan vapaasti esittää oma versionsa tarinasta, ja faktantarkistus loistaa poissaolollaan.
Media nostaa toistuvasti esiin värikkäitä kertomuksia yrittäjästä, joka ei löydä millään kunnollisia työntekijöitä.
Kun näitä tapauksia on lähdetty tutkimaan tarkemmin, kuva on yleensä aina muuttunut olennaisesti: työntekijälle on todellisuudessa asetettu varsin kovia vaatimuksia, tai pahimmillaan yrittäjä on puhunut täyttä pötyä.
Asian tarkasteleminen valtakunnallisten keskiarvojen tasolla ei kerro paljoakaan lukujen takana olevasta todellisuudesta. Aihetta ei ole tutkittu tarpeeksi.
TE-palveluissa on nyt ilmoitus noin 19 000 avoimesta työpaikasta, mikä voi ehkä tuntua melko paljolta. Näistä peräti 40 prosenttia on kuitenkin muuta kuin palkkatyötä (esim. oppisopimus, provisio).
Vähintään vuoden kestäviä kokopäiväisiä palkkatöitä on vain noin 6 000. Näistäkin reilusti yli puolet on asiantuntijan ja erityisasiantuntijan tehtäviä, esimerkiksi tieto- ja sähköteknologian tai terveysalan erityisasiantuntijoita. Näihin töihin useimmilla työttömillä ei tietystikään ole mitään asiaa.
Palvelu- ja myyntityötä olisi tarjolla noin 5 500 paikkaa. Näistä kuitenkin vain neljännes on vähintään kolme kuukautta kestävää kokopäiväistä palkkatyötä – valtaosa on siis osa- tai väliaikaista, vuokratyötä tai provisiopalkalla.
Työttömiä työnhakijoita on TE-toimistoissa melkein 350 000 – siis lähes 20 jokaista avointa paikkaa ja 50 jokaista kunnollista työpaikkaa kohti. Koulutettu ammattilainenkin voi pahimmillaan tehdä jopa satoja työhakemuksia ja silti vetää vesiperän.
Onko avoimien työpaikkojen suuri määrä itsessään huono asia? Todistaako se ”kohtaanto-ongelmasta”? Ei välttämättä. Työpaikka pitää laittaa avoimeksi, jotta se voidaan täyttää: monessa työpaikassa on esimerkiksi kuukauden hakuaika, jonka se on joka tapauksessa auki. Työllisetkin vaihtavat työpaikkaa. Kohtaanto-ongelmasta voidaan puhua vasta silloin, jos työpaikan täyttäminen ei oikeasti onnistu kohtuullisessa ajassa. Avoimien työpaikkojen määrä ei kerro tästä mitään.
Ilmeisesti työpaikan keskimääräinen avoinnaoloaika on kuitenkin noussut viimeisten kymmenen vuoden aikana. Näin yleisen tason keskiarvosta on kuitenkin vaikea päätellä mitään kovin täsmällistä. Työmarkkinat ovat muuttuneet tänä aikana monessakin suhteessa. Ainakaan työttömien etuudet eivät ole parantuneet.
Keskuskauppakamarin kyselyn mukaan vaikeuksia työntekijöiden löytämisessä on erityisesti rakennusalan työnjohtotehtävissä sekä myyntihenkilöstössä vaativiin, teknistä osaamista tai kielitaitoa vaativiin myyntitehtäviin. Kuinka laajasta ongelmasta sitten on kysymys?
TE-palveluissa rakennusalan työnjohtotehtäviä vähintään kolmeksi kuukaudeksi on nyt avoinna noin 120 – pääosin pääkaupunkiseudulla. Erilaisia myyntialan kunnollisia työpaikkoja on avoinna noin 270 – eniten Helsingissä ja Tampereella.
Ainakin minun silmääni nämä ovat kovin pieniä lukuja verrattuna kohtaanto-ongelman ja kannustinloukkujen saamaan suureen mediahuomioon. Pidetään kuitenkin mielessä, että maassa on yli kolmannesmiljoonaa työtöntä.
Jos jollain erityisalalla on todellakin jatkuvasti pulaa osaavista työntekijöistä, siihen pitää puuttua koulutuspolitiikalla, alan koulutuskiintiöitä kasvattamalla. Vika voi tietysti myös olla tehtävään nähden kehnossa palkassa tai työoloissa.
Osa ongelmaa on myös se, että avoimet työpaikat ovat usein suurimmissa kaupungeissa. Asumisen hinta niissä ovat kuitenkin noussut niin korkeiksi, että muuttaminen ei ole mielekästä lyhytaikaisen tai pienipalkkaisen työn takia. Hyvä asuntopolitiikka on näin osa mahdollisen kohtaanto-ongelman ratkaisua.
Koulutuspoliittiset ja asuntopoliittiset pullonkaulat eivät poistu minnekään satojentuhansien työttömien yleisellä kurittamisella.
Varmastikin on niin, että jos työttömältä viedään pois elämisen edellytykset ja tämä pannaan näkemään nälkää, työtön on lopulta epätoivossaan valmis ottamaan vastaan mitä tahansa pahintakin ”paskaduunia”, jollaista kenenkään ei sivistyneessä yhteiskunnassa pitäisi joutua pakolla tekemään. Tällaisen kutsuminen ”kannustimeksi” on räikeää sievistelyä. Kyllä ansaan jäänyt epätoivoinen kettukin vaikka puree oman käpälänsä poikki päästäkseen pakoon. Taloustieteen tarkastelun abstraktilla tasolla jää helposti huomioimatta, että tällaisessa ”kannustamisessa” loukataan ihmisoikeuksia.
En epäile, etteikö työnantajalla voisi joskus olla vaikeuksia löytää sopiva työntekijä. Näyttää kuitenkin siltä, että ongelman laajuutta liioitellaan kovasti – ehkä siksi, että sillä voidaan oikeuttaa politiikka, jota muista syistä halutaan ajaa: työttömyys- ja sosiaaliturvan heikentämistä sekä julkisen sektorin supistamista.
Kirjoittaja on dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.
lehti 