Keskeisen kansalliseepoksemme, Täällä Pohjantähden alla, vieminen lavalle on ohjaajalle kova juttu. On houkuttelevaa, mutta riskialtista kääntää klassikko näyttämökuviksi, korostaa joitakin puolia ja väistämättä karsia toisia.
Väinö Linnan pentinkulmalaiset ovat itsenäistä kansaa ja historian liikevoimat väkeviä, eikä sen kaiken oikea välittyminen katsomoon ole itsestään selvää.
Juha Luukkonen ohjaa rohkeasti, yhtä lailla omaehtoisesti kuin perinteitä ymmärtäen. Päähahmot avainrepliikkeineen on pidetty, Linnan maukas hämäläismurre kukkii, mutta romaanin rakenteen Luukkonen murtaa ovelasti. Reaaliaika on trilogian päätösosaa, josta siirrytään taaksepäin kymmenin luontevin takautumin.
Suuri satsaus, suuri voitto.
Pohjantähti muotoutuu totta kai kollektiivinäytelmäksi, kollaasiksi aikakauden ja elämäntavan suurmurroksista. Mutta on siellä muutakin – ne ihmiset.
Tuttua väkeä
Kantaparina ovat Koskelan Jussi (Hannu Salminen) ja Alma (Marja Myllylä). Vaikka Salmisen kumaraisen jäyhästi esittämä Jussi nousee Almaa näkyvämmäksi, parin yhteispeli pysyy tasapainossa. Salmisen sivuroolissa vetämä herkempi laulunumero kirvoitti yleisöltä vahvat aplodit.
Akseli (Jukka Peltola) ja Elina (Liisu Aurasmaa) ovat avainkaksikkona hekin – vankkoja rooleja kumpikin. Säröjen ja tragedioiden keskelläkin heidän yhteytensä pysyy, ja esityksen päätöskuvissa välähtää rakkauden ihania säteitä.
Tuttua väkeä riittää. Kirkkoherra Salpakari (Seppo Kaisanlahti) yhdessä Ellen-vaimon (Mari Pöytalaakso) ja Ilmari-pojan (Marko Keskitalo) kanssa ovat oivallisesti yhteen vedetty perhe riitoineen ja siteineen.
Opettaja Pentti Rautajärvi on ohjelmallisin julistaja, jonka pingotetun aateuhman Jarkko Mikkola ilmentää kolkosti. Suomalaista fasismia on ajoittain vähätelty, mutta eivät Rautajärven äärilinjat mitenkään päälle liimatuilta tunnu. Hänen vastapoolinaan kommunisti Siukola (Jukka Puronlahti) on yhtä motivoitunut.
Janne Kivivuori on perheensä näkyvin jäsen. Jani Johansson tulkitsee Jannea viileää älyä pinnanalaiseen tunnevoimaan liittäen. Janne silmäilee historian vyöryjä sivusta ikään kuin kommentaattorina.
Kankaanpäät, laurilat, yllöt, leppäset, töyryt – tallella kaikki. Räätäli Halme (Hannu Kivioja) näyttäytyy metkasti: kookkaissa taustakuvissa mestari vain puhuu monumentaalisia lauseitaan. Mutta toimii!
Hanna Gibson hyppäsi lennosta upeasti Laurilan Elmaksi, sairastuneen kollegan tilalle.
Kuolemaa ja kyyneliä
Juho Lindströmin lavastus säväyttää. Taakse nouseva avoin lava mahdollistaa yllättäviä lisäkeinoja, joita nousevat tasot ja skarpit väri- ja valoratkaisut tukevat. Näyttämö elää monin tavoin. Musiikeista traditionaalisen Surumarssin teema kertautuu turhan pitkään, samoin tehoääninä pehmeät tömähdykset. Sodanräiskettä on, mutta ei onneksi ylen määrin.
Ohjaaja Luukkonen tehostaa kuolemisen samalla tavoin kuin Kajaanin kaupunginteatterin Tuntemattomassa sotilaassa viime vuonna. Ja tehostaa jylhästi – kirkas valo ja ääni, hidastus – mutta kolmatta kertaa sitä ei kannata käyttää.
Kuolemaahan Pohjantähdessä on, traagista ja luonnollista lajia. Kärsimykseen pitkälti virittyvä esitys lehahtaa aina hieman uusille siiville, kun ilmaantuu hetkikin huumoria. Katsomossa kyynelehdittiin hereästi, ja enempi naurukin maittaisi, onhan Linnan romaanissa kosolti komiikkaa.
Näytelmä on Seinäjoen kaupunginteatterin Suomi 100 -ohjelmistoa. Valintaa voi kutsua arvattavaksi – toisin kuin itse esitystä, jossa heijastuu paitsi ohjaajan raikkaasti luova panos myös koko tekijäjoukon antaumus. Mikä parasta, emotionaalinen voima kasvaa esityksen loppua kohden.
Suuri satsaus, suuri voitto. Pentinkulma hengittää – täysin palkein.
Täällä Pohjantähden alla. Seinäjoen kaupunginteatteri. Perustuu Väinö Linnan samannimiseen romaaniin. Dramatisointi ja ohjaus: Juha Luukkonen. Musiikki ja äänet: Taito Hoffrén. Lavastus: Juho Lindström. Puvut: Anna Sinkkonen. Valot ja videot: Juho Itkonen. Esitykset 20. toukokuuta saakka.
uutiskirje 
