Ranskalaisen Éric-Emmanuel Schmittin (s. 1960) kynästä lähtenyt Arvoituksellisia muunnelmia on näyttämötaiteen nykyklassikoita. Filosofi-kirjailijan näytelmä kantaesitettiin vuonna 1996, mistä lähtien sitä on käännetty ja tuotu lavalle useilla eri kielillä, suomeksikin.
Schmittin teksti on korkean maineensa veroinen, monen käänteen ja merkityksen yllätyskimara. On pintaa ja pohjimmaisia kerroksia.
Alku on selkeä. Toimittaja Erik Larsen (Ilkka Heiskanen) saapuu haastattelemaan kirjailija Abel Znorkoa (Heikki Kinnunen) kauas Norjan meren saarelle, jossa tämä nobelisti elää majesteettisen yksin, omassa valossaan. Znorko ei poistu talostaan, jonne kaikki hänelle rikkaimmin tuodaan: ruoat, vaatteet, postit, naiset… Haastattelun myöntö on jo jyrkkä poikkeus.
Arvoituksellisia muunnelmia on kahden ihmisen mittelö.
Znorko on puhdaspiirteinen paskiainen, kyyninen verbaalikko, jolle ei ole temppukaan manipuloida ihmisiä – kirjoillaan ja puheillaan. Haastattelu ei pääse edes alkuun, kun hänen sanansäilänsä on jo viipaloinut Larsenin.
Vaan kuten kunnon näytelmässä aina, siitä vasta päästään vauhtiin.
Ei olisi oikein referoida juonta. Joka tapauksessa, tyylillä ja taidolla Schmitt siirtelee vaivihkaa keskiöön ilmiön nimeltä rakkaus erilaisine mahdollisuuksineen ja mahdottomuuksineen. Vaikka lavalla on vain kaksi miestä, niin kolmantena mielet vangitsee nainen, Helene, poissaolevanakin täysin läsnä.
Rakkaus, intohimo, seksi, kiintymys… Teemat eivät hätkähdytä uutuudellaan, mutta ihmeesti vaan niihin puhalletaan uusia tuoreita tuulahduksia. Alkuperätekstin, ohjauksen ja näyttelijöiden taitoa on, että intensiteetti pysyy herkeämättömänä läpi esityksen.
Sakari Kirjavainen ohjaa Arvoituksellisia muunnelmia vakaasti. Voimakkaaseen dialogiin luottaen hän ei ryhdy temppuilemaan minkäänlaisin näyttämöllisin spektaakkelein vaan ikään kuin lukitsee näyttelijät yhteen huoneeseen – jossa sitten tilanteet ja asetelmat toden totta kiepsahtelevat.
Harkitun pidättyvää peruslinjaa vahvistavat muutkin näyttämöratkaisut.
Arvoituksellisia muunnelmia on kahden ihmisen mittelö. Lavavelhot kokeneemmasta päästä, Heikki Kinnunen ja Ilkka Heiskanen, antautuvat osaansa hyvin. Keskeytymätöntä lavalla oloa – kaksi tuntia kaikkiaan – ei voine pitää kevythommana, ja vaikka tekstiäkin piisaa ylen määrin, herpaantumista tai kompastelua ei kummastakaan havaitse.
Puolivuosisataisella uralla Heikki Kinnuseen on toki piintynyt maneerinpoikasia, joita hän eritoten alkukohdissa käyttelee. Tietynlaisia taukoja ja painotuksia, pitkitettyjä silmänluonteja… Paikoin koomikko peittoaa kyynikon, mutta jutun edetessä näyttelijäntyö syvenee ja pelkistyy.
Kinnusen pari monologia on yhtä konkarin juhlaa.
Ilkka Heiskanen on hyvä ilmentämään pakahtuvaa ihmistä, hänen sisällään jyllääviä ristiriitoja. Ei hän ole vastapelurinsa veroinen karismaattinen kaataja – mutta ei ole tarpeenkaan, yhteispeli rullaa kuitenkin luonnikkaasti.
Merkitykselliseen osaan nousee myös Edward Elgarin (1857–1934) kuulu sävelteos Enigma Variations, jolta on napattu nimi (ja osittain teemaakin) näytelmälle.
Puheen ja ajatusten täyteistä kamarinäytelmää, parempaa sellaista. Kiitos.
Arvoituksellisia muunnelmia. Éric-Emmanuel Schmitt. Ohjaus Sakari Kirjavainen. Rooleissa Ilkka Heiskanen ja Heikki Kinnunen. Suomennos Leo Kontula. Lavastus Juha Mäkipää. Puvustus Elina Kolehmainen. Valot Petteri Unkila. Äänet Janne Auvinen. Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 25.11. asti. – Esitys jatkaa Hämeenlinnan ja Riihimäen teatteriin, Kuopion kaupunginteatteriin ja Turun Logomoon.
uutiskirje 
