Harmaahiuksinen mies puhuu yleisölle juhlavassa salissa, kristallikruunujen loisteessa. Hän lupaa käydä todisteet läpi ”rauhallisesti ja rationaalisesti” vaikka tunnistaakin, että uhrien joukossa on ”paljon suuttumusta ja petetyksi tulemisen tunteita.” Sir Martin Moore-Bick, eläköitynyt tuomari, johtaa virallista selvitystä Lontoon kesäkuisen Grenfell Towerin palon syistä. 24-kerroksisessa tornitalossa syttyi kesäkuun 14. päivän aamuyöllä tulipalo, joka muutamassa tunnissa sulki koko rakennuksen liekkimereen.
Talo oli remontoitu vain kaksi vuotta aikaisemmin, ja pian kävi ilmi, että ulkoseinien materiaalin paloturvallisuudessa oli vakavia puutteita: seinien päällystepaneelit toimivat valtavana nieluna, joka imi liekkejä ylöspäin. Virallinen arvio uhriluvusta on 80.
Moore-Bickin johdolla selvitetään syyt palon syttymiseen ja leviämiseen. Oikeutta Grenfellille -kampanja kuitenkin ilmaisi pettymyksensä siihen, että ”selvityksestä on jätetty pois julkista asumista ja etenkin gentrifikaatiota koskevat kysymykset, sillä ne ovat kriittisiä Pohjois-Kensingtonissa kuten koko maassa. Ne ovat sen ytimessä, että julkinen asuminen on ideologisen muutoksen myötä muuttunut voiton tavoitteluksi eikä turvallisten, kohtuuhintaisten ja sopivien asuntojen tarjoamiseksi.”
Moni lontoolainen tuntee, ettei heillä ole väliä.
Kristallikruunujen alla Moore-Bick lopettaa puheensa eikä ota kysymyksiä yleisöltä. Hän poistuu uhrien asian-ajajien yrittäessä saada puheenvuoroa. Tragediasta toipuvista tuntuu, että heidät on sivuutettu. Kolme kuukautta palon jälkeen vain kaksi kotitaloutta on muuttanut pysyvään kotiin. Yli sata elää edelleen hotellihuoneissa, vailla yksityisyyttä ja pysyvyyttä.
Vastakohtien Lontoo
Grenfellin asukkaiden vaatimukset on sivuutettu ennenkin.
”Tämä on kammottava ajatus, mutta uskomme vakaasti, että vain katastrofi voi paljastaa vuokranantajamme KCTMO:n kyvyttömyyden ja tehdä lopun vaarallisista elinolosuhteista ja turvallisuusmääräysten laiminlyönnistä”, asukasyhdistys kirjoitti marraskuussa.
Tornin asunnot olivat kaupungin vuokra-asuntoja. Niitä, kuten muitakin Kensington ja Chelsean kaupunginosan julkisia vuokra-asuntoja, hallinnoi julkisomisteinen yhtiö KCTMO (Kensington and Chelsea Tenancy Management Organisation). Voittoa tavoittelemattoman yhtiön neljä johtajaa tienasivat viime vuonna yhteensä 650 000 puntaa (yli 800 000 euroa).
Grenfellin seinäpaneelien valinnassa säästettiin 293 368 puntaa paloturvallisempaan materiaaliin verrattuna. Remontin projektijohtajan sähköposti, jossa hän vaatii konsultilta ”hyvää hintaa valtuutettu Feilding-Mellenille huomisaamuksi kello 8:45!” vuoti julkisuuteen palon jälkeisellä viikolla ja johti asuntovaliokunnan johtajan Rock Feilding-Mellenin eroon.
Kensington ja Chelsea on tulorakenteeltaan Lontoon polarisoitunein alue, mutta ympäri metropolia julkiset vuokra-asunnot ovat tehneet tilaa yksityiselle sektorille, jonka pahimpia ylilyöntejä – yli sata puntaa viikossa ladosta takapihalla – esitellään mediassa huumorin varjolla.
Nousevat vuokrat ja kaikkialle nousevat luksusasunnot eivät kuitenkaan ole naurun asia niille, jotka joutuvat muuttamaan pois niiden tieltä. Grenfellin palo oli vain viimeinen pisara asukkaille, jotka ovat vuosikausia tunteneet itsensä laiminlyödyiksi ja ei-toivotuiksi alueella, jossa ovat kasvaneet.
Kuten entinen Grenfellin asukas ja profeetallisen blogitekstin kirjoittaja Edward Daffarn totesi syyskuussa The Guardianille: ”He eivät välitä meistä hittoakaan. Olemme raato, ja he ovat korppikotkia. Pohjois-Kensing-ton oli kuin kultakaivos, paitsi ettei kultaa tarvinnut kaivaa. Tarvitsi vain marginalisoida asukkaat, ja niin he tekivätkin.”
Maahanmuuton aallot
Tornitalon hiiltynyt raato seisoo hallitsevana keskellä kodikkaita asuinkatuja, mutta ilman yllä kohoavaa rauniotakin olisi mahdotonta olla huomaamatta, että on tragedian tapahtumapaikalla. Aidat ja lyhtypylväät, jotka kesäkuussa olivat täynnä kadonnut-julisteita, tulvivat nyt poliittisia sanomia ja suruviestejä, monet uskonnollisia, ja monet käsittämättömiä. Kielten kirjo on valtava.
Pohjois-Kensington, vanhalta nimeltään Notting Dale, on aina ollut paikka, johon Lontooseen työn perässä muuttaneet ovat asettuneet. Kaksisataa vuotta sitten laakso oli viljelymaata, jolla työskentelivät irlantilaiset sesonkityöläiset. Monet jäivät, ja kaupungistumiskehitys alkoi.
Notting Dalesta tuli yksi 1800-luvun Lontoon monista slummeista, jonka savisesta maasta tehtiin tiiliä. Vuosisadan loppupuolella tulivat rautatietyöläiset. Ylikansoitetussa slummissa ei ollut viemäröintiä, ja taudit kuten kolera levisivät. 1900-luku toi mukanaan uudistuksia, kuten rakennusmääräykset, ensimmäiset koulut ja terveydenhuollon, jotka sotien jälkeen laajenivat kaikkien oikeudeksi.
1950-luvulla Britannia houkutteli joukoittain työläisiä entisistä siirtomaistaan. Kensingtoniin asettui paljon karibialaisia, jotka työskentelivät bussikuskeina, sairaanhoitajina ja muissa kasvavan kaupungin kipeästi tarvitsemissa toimissa.
Vastarinnan perintö
Yhteisö joutui kuitenkin myös hyökkäysten kohteeksi. 1950-luvulla valkoiset jengit alkoivat vainota alueen mustaa väestöä. Kesällä 1958 aggressio lisääntyi, kunnes elo-syyskuun vaihteessa riita metroaseman edustalla johti väkivallan kierteeseen. Valkoiset kiersivät maahanmuuttajien kotitaloja aseinaan rautakankia, veitsiä ja mitä vain käteen sattui, vaatien näitä ”menemään kotiin” – ja provosoiden vastahyökkäyksiä.
Poliisi ei kuitenkaan myöntänyt mellakoiden rasistista luonnetta ennen kuin vuosikymmeniä myöhemmin.
Notting Hillissä sijaitsi myös Mangrove-ravintola, jonka omisti trinidadilaissyntyinen Frank Crichlow. Vuosina 1969–1970 poliisi ratsasi ravintolan lähes kuukausittain yrittäen lavastaa sen huumeluolaksi, kunnes yhteisö sai tarpeekseen ja järjesti mielenosoituksen vaa-tiakseen loppua häirinnälle.
Yhdeksän ihmistä, osa tunnettuja aktivisteja mustien oikeuksien puolesta, asetettiin syytteeseen mellakkaan yllyttämisestä. Tekaistut syytteet kaatuivat, ja tuomari sanoi löytäneensä todisteita ”rotuvihasta molemmin puolin”. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun poliisin ja oi-keusjärjestelmän rasismi myönnettiin viralliselta taholta.
Notting Dale ei koskaan uhriutunut. Vuonna 1959, mellakoiden jälkeen, yhteisö kerääntyi juhlimaan afrokaribialaista kulttuuriaan. Kehittyi Notting Hillin karnevaali, joka edelleen muuttaa Kensingtonin kadut valtavaksi tanssimereksi elokuun viimeisenä viikonloppuna ja on yli miljoonan kävijän voimin maailman toiseksi suurin karibialainen karnevaali.
Tapahtuman kaupallistumisesta huolimatta jännitteet ovat edelleen läsnä. Tänä vuonna poliisi tiedotti ennen karnevaalia pidättäneensä yli 600 ihmistä – ja myönsi itsekin, ettei osalla ollut aikomusta osallistua tapahtumaan. Yhtäkään valkoisen yhteisön festivaalia ei kriminalisoida samalla tavoin.
Grenfell-tornitalo sijaitsee karnevaalialueen ytimessä, ja tänä vuonna poliittisuus oli taas läsnä. Vihreät muistosydämet täplittivät Kensingtonia, tuhansien tanssijoiden sambakulkue ja äänentoistot hiljenivät minuutiksi Grenfellin muistolle.
Oikeutta Grenfellille -kampanja asettuukin yhteisön pitkään vastarinnan historiaan. Grenfell ei koskettanut vain 80 kuolonuhrin omaisia, palosta selviytyneitä tai traumatisoitunutta yhteisöä.
Moni lontoolainen tuntee, ettei heillä ole väliä. Se näkyy asumis- ja sosiaalitukien leikkauksina, ja kaupungin vuokra-asukkaiden pakkomuuttoina luksusasuntojen tieltä. Se näkyy poliisiväkivaltana, joka edelleen kohdistuu suhteettomasti rodullistettuun väestöön.
Siksi Grenfellin palo kosketti kaikkia, jotka eivät ole sitä valkoista keskiluokkaa, joka voi ostaa itsensä turvaan.
lehti 