Ennen kesäkuun 2016 brexit-äänestystä esillä oli kaksi ratkaisevaa teemaa: maahanmuutto ja EU-jäsenyyden hinta. Kun Britannian EU-ero muuttui äänestyksen šokkituloksesta meneillään olevaksi prosessiksi, hiersivät neuvottelupöydässä pitkään samat kysymykset.
Niiden lisäksi pitäisi löytää sopu kauppasuhteista: koko brexit-kampanja perustui maahanmuuton rajoittamiselle, mutta EU:lle ei käy, että britit poimisivat rusinat pullasta rajoittaen liikkuvuutta mutta säilyttäen pääsyn unionin sisämarkkinoille.
Joulukuun mittaan kävi kuitenkin ilmi, etteivät neuvottelut voisi edetä muihin kysymyksiin ennen kuin Irlannin ja Pohjois-Irlannin rajasta olisi saatu sopu. Britannian EU-eron myötä siitä tulee EU:n ulkoraja.
Paradoksaalisesti May on pysynyt vallassa heikkoutensa ansiosta.
Pohjois-Irlannin vuonna 1998 solmittu rauhansopimus tunnetaan solmintapäivänsä mukaan nimellä pitkänperjantain sopimus. Vuosikymmenten levottomuudet päättänyt sopimus tarkoitti brittisotilaiden poistumista Pohjois-Irlannista ja yhteenottojen loppua. Raja Pohjois-Irlannin ja Irlannin välillä olisi tuonut jännitteet takaisin.
Pohjois-Irlanti äänesti EU-eroa vastaan selvin lukemin. Niin teki myös Skotlanti, jonka itsenäisyyspyrkimykset eivät loppuneet vuoden 2014 kansanäänestykseen. Silloin 45 prosenttia kannatti itsenäisyyttä, ja skotit innostuivat visioimaan tasa-arvoista yhteiskuntaa.
Skotlanti tulee vaatimaan samaa erityiskohtelua, jonka Pohjois-Irlanti saa. Myös Lontoon pormestari Sadiq Khan on väläytellyt ideaa EU-jäsenyyttä kannattaneen metropolin taloudellisesta erityisasemasta.
Pääministeri Mayn
hävitty uhkapeli
Pohjois-Irlannin rajakysymyksen teki vaikeimmaksi ongelmaksi se, ettei pääministeri Theresa Mayn konservatiivipuolueella ole ollut kesäkuun vaaleista lähtien parlamentissa enemmistöä. Hänen vallassa pysymisensä nojaa pieneen pohjoisirlantilaiseen DUP eli Democratic Unionist Party -puolueeseen.
Kyseessä ei ole virallinen koalitio: Britannian hallituksen – kuten Irlanninkin – on oltava Pohjois-Irlannin suhteen puolueeton. Unionistien eli Britannian yhtenäisyyttä kannattavan DUP:n ottaminen hallitukseen olisi mahdollisesti loukannut jopa kansainvälistä oikeutta – joskaan ei ole selvää, mikä taho rauhansopimuksen ehtoja valvoisi.
May kutsui parlamenttivaalit kokoon lyhyimmällä lain sallimalla varoitusajalla vahvistaakseen asemaansa. Se osoittautui kuitenkin pääministerin uran pahimmaksi virheeksi ja sinetöi työväenpuolueen Jeremy Corbynin aseman vakavasti otettavana oppositiojohtajana.
Konservatiivit yrittivät viedä maan vaaleihin brexit-teemalla, mutta Corbyn innosti äänestäjät vasemmistolaisella talouspolitiikallaan. Hän vetosi niihin, jotka olivat seitsemän vuotta kärvistelleet konservatiivien vyönkiristyspolitiikan alla.
Leipäjonot ovat räjähtäneet – viime vuonna Britanniassa jaettiin yli miljoona ruoka-apupakettia – ja kodittomien määrä on lähes kolminkertaistunut vuodesta 2010. Puolitoista miljoonaa työntekijää tekee töitä nollatuntisopimuksilla. Sosiaaliturvajärjestelmän uusimisen seurauksena tukipäätös kestää jopa kuusi viikkoa ja monet työkyvyttömät on määrätty töihin vakavin seurauksin.
Corbynista innostuivat etenkin nuoret, joiden elinaikana maassa ei ole koettu todellista vasemmistoa, joka ajaisi loppua leikkauksille ja eriarvoistumiselle.
Opposition
uudet kasvot
Corbyn nousi Labourin johtoon vuonna 2015 yllätyksenä puolueväelle. Puheenjohtajavaalissa pääsivät ääneen rivijäsenet, jotka eivät olleet vuosiin tunteneet Tony Blairin luomaa ”New Labouria” omakseen. Tuhannet liittyivät puolueeseen äänestääkseen Corbynia, joka oli tehnyt pitkän poliittisen uran rauhanjärjestöissä ja rasisminvastaisissa kampanjoissa.
Labourin parlamenttiryhmä yritti jopa haastaa sille liian radikaalin Corbynin uusintavaaleissa syksyllä 2016, mutta epäonnistui. Media leimasi vasemmistolaisen puoluejohtajan vaaralliseksi stalinistiksi.
Laki kuitenkin edellyttää puolueiden yhdenvertaista käsittelyä mediassa ennen vaaleja, minkä vuoksi Corbyn pääsi kesällä ensi kertaa ääneen julkisuudessa.
Kodittomien määrä on lähes kolminkertaistunut vuodesta 2010.
May ajoi siis puolueensa ennenaikaisiin vaaleihin vain menettääkseen hienoisen enemmistön, jonka konservatiivit olivat yllättäen vain kaksi vuotta aikaisemmin saaneet. Hänen hallituksensa pysyy vallassa vain brittinationalistisen, äärikonservatiivisen DUP:n tuella. Moni puoluejohtaja on joutunut eroamaan vähemmästäkin.
Konservatiivipuolue
pahassa pulassa
Theresa May onkin selvinnyt pääministerinä vain koska on niin heikko. Jakautuneessa konservatiivipuolueessa johtaja, joka ajaisi hanakammin omaa linjaansa, loisi lisää eripuraa.
Konservatiiveissa on vuosikymmeniä vanha railo EU-mielisten ja EU:n vastustajien välillä, ja Mayn edeltäjä David Cameron järjesti kansanäänestyksen EU-erosta vaientaakseen lopullisesti sitä vaatineen siiven. Kukaan ei silloin kuvitellut, että äänestys voisi päättyä brexit-leirin voittoon, samoin kuin Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi tuli maailmalle järkytyksenä.
Brexitissä ja Trumpissa onkin paljon yhtäläisyyksiä: populistien voitot profiloituivat tavallisen tallaajan protestiääniksi. Niiden takana oli kuitenkin läpeensä hiottu propagandakoneisto, joka on pedannut tietä valtion alasajolle, sääntelyn purkamiselle ja työntekijöiden oikeuksien rajoittamiselle.
Moni kysymys on vielä auki, kuten se mistä EU-erokampanjaa rahoittanut miljonääri Arron Banks sai rahansa ja DUP:n brexit-kampanjaan käyttämien lähes puolen miljoonan punnan alkuperä.
Cameronin erottua brexit-äänestyksen seurauksena konservatiivipuolue kävi lyhyen mutta riitaisan puheenjohtajakisan, jonka May voitti vain koska ei sortunut likaiseen peliin tai möläytyksiin – monien mielestä siksi, ettei hänessä ole paljonkaan inhimillisyyttä. Kisan dramaattisimmat hetket nähtiin, kun pääministeriksi pitkään tietään pedanneen Boris Johnsonin läheinen tukija Michael Gove ilmoittautui puheenjohtajaehdokkaaksi todeten, ettei Johnsonista yksinkertaisesti ole johtajaksi.
Pääministerin sijaan Johnsonista tuli Britannian historian kenties epädiplomaattisin ulkoministeri. Hänen eroaan vaadittiin viimeksi marraskuussa, kun Johnson totesi Iranissa vakoilusta vankilaan tuomitun Nazanin Jaghari-Ratcliffen olleen Iranissa kouluttamassa toimittajia. Britannian ja Iranin kaksoiskansalainen oli lomamatkalla perheensä luona, mutta Johnsonin lausunnon vuoksi häntä uhkaa nyt vankilatuomion kaksinkertaistuminen kymmeneen vuoteen.
Kun toimittajat kysyivät Maylta lokakuun puoluekokouksessa, onko Johnsonia mahdotonta erottaa, pääministeri kieltäytyi vastaamasta. Vaikka valtiovarainministeri Philip Hammond myöhemmin paikkailikin Mayn sanoja, oli selvää ettei Mayn ole helppo huojuttaa sitä hiuksenhienoa tasapainoa, joka hallituksessa vallitsee eri EU-kantojen suhteen.
May itse kampanjoi ennen brexit-äänestystä EU-eroa vastaan, joskaan ei kovin aktiivisesti, eikä hän voi näyttää puolueen oikean laidan silmissä suosivan EU-mielisiä. Koska Johnson oli yksi brexit-kampanjan keulahahmoja, hän saa jäädä, vaikka sanoisi mitä.
Puolueessa käyvät sitä paitsi kärkinimet vähiin. Eksentristä äärikonservatiivia Jacob Rees-Moggia veikkailtiin alkusyksystä Mayn seuraajaksi, kunnes multimiljonääri luonnehti ruoka-apua ”varsin mieltä ylentäväksi ilmiöksi” ja paljasti siten olevansa täysin ymmärtämätön tavallisten ihmisten hädästä.
Puolustusministeri Michael Fallon joutui marraskuun alussa eroamaan ahdisteluskandaalin seurauksena, ja vain viikkoa myöhemmin kehitysyhteistyöministeri Priti Patel tavattuaan salaa lomallaan israelilaispoliitikkoja.
Tutkinnan alaisena on myös Mayn oikea käsi Damian Green, jonka työkoneelta löytyi erillisen poliisitutkinnan yhteydessä valtava määrä pornoa, jota Green kiistää katsoneensa. Häntä syytetään myös nuoren konservatiiviaktiivin ahdistelusta.
Kahtia jakautunut
Iso-Britannia
Vaikka May vaikuttaa käyttävän kaikki voimansa vallassa pysymiseen, tulisi hallituskokoonpanon oikeastaan olla pääministerin murheista pienin. Brexit-neuvottelujen vaikeuksien takana kun on nimittäin pohjimmiltaan kysymys siitä, ketä brittihallitus hallitsee.
Pohjois-Irlanti on vain yksi esimerkki siitä, että EU-ero on nostanut esiin perustavanlaatuisia kysymyksiä Britannian olemassaolosta. Onko se yhtenäinen valtio, jonka kaikkiin osiin pätevät samat lait ja asetukset, vai onko se valtioiden yhteenliittymä, jossa tästä voidaan poiketa? Onko se yhteiskunta, jossa vain hyväosaisilla on varaa hyvään koulutukseen, asuntoon tai edes ruokaan, vai voisiko se olla jotakin muuta niin kuin Corbyn tai Skotlannin itsenäistymispyrkimykset lupaavat?
Imperiumi se ei ainakaan enää ole, tai edes kovin tärkeä EU-jäsenmaa. Ja Mayn, niin kuin monen brexitiä äänestäneen, on vaikea niellä sitä.