Arkkipiispa Kari Mäkinen ei vieläkään ymmärrä, mitä Suomen evankelisluterilaisen kirkon pitäisi pyytää anteeksi ja keneltä, sisällissodassa kun ”kristityt tappoivat toisiaan” (KU 29.12.). Kirkko, sanoo Mäkinen, koostuu sekä papistosta että seurakunnasta. Saa vaikutelman, että Mäkisen näkemyksessä tämä on 50/50-valtasuhde, ja näin oli jo vuonna 1918.
Koska en itse ole kirkon hierarkiassa, vaikutelmani täältä alaviistosta katsoen on ollut että valtasuhde on nykyään ”edistysmielisessä” seurakunnassa noin 70/30 (papisto/seurakunta). Sata vuotta sitten luvut olivat kenties 90/10, jos oletetaan että seurakunnassa oli todella vakavaraista väestöä tuo 10 prosenttia.
Arkkipiispa on jotenkin onnistunut eliminoimaan pohdinnoissaan kirkon vallan. Suomessahan on valtionkirkko. Se edustaa edelleen valtiota kuten kaikki valtion laitokset.
Sisällissota-asiassa kirkko lisäksi edustaa valkoisen Suomen perillistä, sillä nykyinenkään valtiomme ei ole sisällissodan punaisen osapuolen perillinen. Sen näkee jo valtion käyttämistä hakaristi-symboleista lipuissa ja kunniamerkeissä. Punaisesta osapuolesta ei valtion symboleissa näy jälkeäkään.
Mäkinen edustaa siis virkansa puolesta yksinomaan valkoisen Suomen perillistä. Tässä asemassa hänen kuuluu tehdä anteeksipyyntö punaisen osapuolen perillisille vallan väärinkäytöstä, kun kirkko käytti valtaansa toisen osapuolen hyväksi.
Eikä vain valtaa pitävän valtionkirkon tuen tähden. Jos otetaan vakavasti Mäkisen väite, että tässä sodassa kristityt seurakuntalaiset tappoivat toisiaan kirkon asettuessa toivomaan valkoisten voittoa, miten kirkko – siis papisto ja vakavaraiset – kohteli näitä kahta?
Kun valkoisten vainajat tuotiin takaisin kotiseurakuntaan, he saivat sankarivainajien hautajaiset. Entäpä punaiset vainajat? Siunasivatko papit heidät kirkkomaahan? Antoivatko lohtua omaisille? Entäpä mäkiin ja soihin teloitetut?
Naurettavia kysymyksiä. Kaikkihan jo tiedämme, että omaiset saivat pyytää ja rukoilla vuosikymmeniä rakkaittensa ruumiiden siirtoa kirkkomaahan ja siunattavaksi. Kirkko kohteli niin punaisia vainajia kuin heidän omaisiaan arvottomina elukoina, ei ensinkään kristittyinä seurakuntalaisina. Vähintään tätä kuuluu arkkipiispan pyytää anteeksi.
Kysyn vielä keskitysleireistä arkkipiispan muistin verestämiseksi. Olivatko papit läsnä antamassa sielunhoitoa ennen teloitusta? Järjestikö kirkko ruoka- ja lääkeapua sekä sairaanhoitoa keskitysleireillä? Huolehtiko se sinne joutuneista lapsista? Millaista apua kirkko jakoi kotiseurakuntiensa punaleskille ja punaorvoille?
Ei pitäisi olla epätietoisuutta siitä, mitä anteeksipyydettävää Suomen evankelisluterilaisella valtionkirkolla on. Anteeksipyynnön tarkoitus ei suinkaan ole itse puhdistautua syyllisyydestä. Se on ele vääryyden tunnistamisesta ja tunnustamisesta, nöyrtymistä toisen surun edessä, vaikka syyllisyyden hahmottaminen ei onnistuisikaan. Vasta tästä voi sovinto alkaa.
Katja Hirvasaho
Savukoski
uutiskirje 
