Tummavaloiselle näyttämölle kompuroi Tarzanin kaltainen könsikäs ja hänen peräänsä antiikin Sokrates. Katsojat eivät oitis ole täysin jyvällä, mutta kohta ovat. Ehkä kaikki menee hyvin -esitys vyörähtää liikkeelle ja kehkeytyy omanlaisekseen takaisinkelaukseksi – ihmisen ja ihmiskunnan sosiaalisen kanssakäymisen alkulähteille.
Että eihän tätä sivilisaatiota tällä tavalla eletä. Että otetaanpas alusta uusiksi!
”Mitä me ollaan tehty kaikki nämä vuodet?”, kuuluu kysymys alussa.
Puolitoistatuntinen vauhtipyörä säilyttää raikkauden ja yllätyksen, iloisen valistuksen hengen.
Uutuusnäytelmä on Juho Gröndahlin kynästä ja Linda Wallgrenin ohjaama, ja lavalle ilmaantuu vain kaksi näyttelijää, Jarkko Mikkola ja Markus Karekallas. Mikkola on ihmisapinasta ylöspäin pyristelevä Homo Sapiens ja Karekallas häntä upouusille urille opastava ateenalaisfilosofi.
Teatteri on vakiintunut, Vanha Juko, mutta tiet jälleen kartoittamattomia. Esitys yhdistää teatterillista leikkiä ja opetusnäytelmää, karrikoi ja hulluttelee milloin milläkin ihmisen keksinnöllä ja ajatuspinttymällä. Homman ytimenä on osoittaa, miten syvässä ja tiukassa meissä kytee väkivaltaisten mallien ja ruhjovien ratkaisujen varasto. Ja miten niistä on luovuttava – kommunikatiivisin keinoin, ajattelun, sovun ja rauhan hyväksi.
Haudanvakava aihe, läpihauska esitys. Hupaisimpia on kohtaus, jossa rullataan vauhdilla läpi kirjallisuutemme kaanonia – on J. L. Runebergin Sotilaspoikaa, on Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta ja monen monta muuta. Siinä ruuti palaa. Klassikoita ja tv-viihdettä yhdistävät pinnan läpi tihkuva kärsimys ja uhraus, voimankäytön, sodan ja kuoleman kruunut.
Paasaukseen ei sorruta
Tappamisen psykologiasta opimme, että ensimmäisen ruumiin jälkeen ei tekijästä enää tunnukaan järin pahalta – kaikkeen turtuu. Jonathan Gloverin teos Ihmisyys todistaa, miten sodan mekanismeissa alennetaan tapettava aina kanssaihmisestä viholliseksi, vain vietkongin vino-silmäksi, ryssäksi, jutkuksi, milloin miksikin, ylipäätään ei-inhimilliseksi maalitauluksi.
Helpostihan näytelmä lipsuisi osoittelevaksi paasaukseksi, vaan ei lipsu. Puolitoistatuntinen vauhtipyörä säilyttää raikkauden ja yllätyksen, iloisen valistuksen hengen. Sokraattisin logiikan metodein selventyy, missä kohdin ajatus on vaarassa mennä vikaan – tyyliin: Sokrates on hyvä, Sokrates käyttää asetta, joten hyvät käyttävät asetta!
Tyynet fiilikset
Jarkko Mikkola ja Markus Karekallas vetävät pää- ja sivuroolinsa intensiivisesti. Synkät typertyneet naamat sulavat oivaltamisen iloon, ja riemu surkastuu pettymykseen. Ilmeikkyys ja läsnäolo eivät heiltä ehdy, vaikka ensi-illassa ei aivan jokainen isku vielä napsahtanutkaan nappiin.
Janne Vasama on ideoinut kuutiomaisen lavasteen. Se on loputtoman kekseliäs ratkaisu, ja aivan lopuksi monikäyttöinen laatikko purkautuu uuteen symboliseen avoimuuteen. Ja mitä kaikkea löytyy pakastearkusta.
Simo Saukkolan valaistuskeinot ja Janne Louhelaisen muhevat äänimatot synkronisoivat keskenään ja näyttelijöiden kanssa. Vahvoja elementtejä kaikki.
Linda Wallgren ohjaa Gröndahlin tekstin rytmikkäästi ja sähäkästi. Hän saattelee esityksen päätökseen tyynin fiiliksin. Näyttelijäpari loikoo niityllä samalla kun Louis Armstrong sielukkaasti kertoilee, että We Have all the Time in the World.
Rohkea riskeeraaminen kannattaa taas kerran, näytelmän nimestä voisi hyvin tiputtaa pois ehkä-sanan. Kaikki menee hyvin. Kiitos.
Ehkä kaikki menee hyvin. Teatteri Vanha Juko, Lahti. Käsikirjoitus Juho Gröndahl. Ohjaus Linda Wallgren. Näyttämöllä Markus Karekallas ja Jarkko Mikkola. Valot Simo Saukkola. Äänet Janne Louhelainen. Puvut ja rekvisiitta Maria Nissi. Lavasteet Janne Vasama ja Jukolaiset.
uutiskirje 