Jos sivistys menettää historiantajunsa, ajautuu ihmiskunta sivuraiteille, jolta ei ole paluuta. Tulevaisuuteen ja uutuuksiin tuijottamisen lisäksi on kyettävä katsomaan myös taaksepäin. Historiamme ansiosta olemme sellaisia kuin olemme, ja vain historian kautta voimme pysyä sellaisina kuin olemme ja kehittyä ihmisinä vähemmän tuhoaviksi.
Tämän vaatimuksen esittää Erich Auerbach (1892–1957) teoksensa Maailmankirjallisuuden filologia nimikkoesseessä.
Nykyinen näkemys maailmankirjallisuudesta esiintyy Auerbachin mielestä filologeille vähemmän käytännöllisenä ja vähemmän poliittisena kuin aiemmin:
”Enää ei puhuta älyllisestä sananvaihdosta, tapojen jalostamisesta tai kansojen välisestä sovinnosta.”
”Enää ei puhuta älyllisestä sananvaihdosta, tapojen jalostamisesta tai kansojen välisestä sovinnosta. Nämä päämäärät toteutuivat vain osittain, ja osittain ne ovat kehityksen myötä jo vanhentuneet. Loistavat yksittäispersoonat ja korkeasti koulutetut pienet ryhmät ovat varmaankin nauttineet tämänkaltaisesta organisoidusta sivistyksen vaihdosta. Tämänkaltaisella vaihdolla ei kuitenkaan ole paljon vaikutusta, sillä vastakkaisten intressien myrskyn jälkeinen propaganda tuhoaa hetkessä saavutetut tulokset.”
Auerbachin mielestä kulttuurit ovat lähentyneet toisiaan enemmän kuin goethelaiselle humanistille olisi mieleen. Kohta olemme tilanteessa, jossa maailmankirjallisuutta luetaan yhdellä kielellä.
”Kuitenkaan ei ole ilmaantunut järkeviä tapoja, jotka voisivat ratkaista vallalla olevat vastakkainasettelut muutoin kuin voimankäytön kautta.”
Nämä ajatukset Auerbach kirjasi vuonna 1952, kylmänsodan aikaan ollessaan Yalen yliopiston professori. Voi kysyä, onko tilanne kovinkaan paljon muuttunut 66 vuoden aikana?
Aika, historia ja kirjallisuus
Auerbach syntyi Berliinissä 9. 11. 1892 varakkaaseen juutalaiseen kauppiasperheeseen. Hän opiskeli oikeustiedettä Berliinissä, Freiburgissa, Munchenissä ja Heidelbergissä ja osallistui ensimmäiseen maailmansotaan länsirintamalla.
Sodan jälkeen hän alkoi opiskella romaanista filologiaa ja väitteli vuona 1921 tohtoriksi. Vuodesta 1924 hän työskenteli Berliinissä Preussin valtionkirjastossa kirjastonhoitajana sekä myöhemmin Marburgissa romaanisen filologian professorina. Natsien tultua valtaan Auerbach pakeni Istanbuliin vuonna 1936, kunnes siirtyi Yhdysvaltoihin vuonna 1946.
Auerbachin maailmanmaine perustuu vuonna 1946 ilmestyneeseen teokseen Mimesis – Todellisuudenkuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa. Se suomennettiin vuonna 1992.
Maailmankirjallisuuden filologian sisältämän kahdentoista esseen päälinjan muodostavat aika, historia ja kirjallisuus. Esseet antavat läpileikkauksen Auerbachin ajattelun kehityksestä 1930-luvun alusta 1950-luvun loppuun.
Sanojen ja kielen luonteen, kehityksen ja merkityksien tutkimusta harjoittava filologia oli Auerbachille kielen ja kirjallisuuden syvällistä tuntemusta. Suomennoskoosteessa käsittelyssä ovat mm. Vico, Herder, Montaigne, Pascal, Fransiskus Assisilainen, Dante ja heidän kauttaan kirjallisuuskritiikki, kansansielu, passio intohimona, poliittinen teoria ja filologian idea. Eivät kovin arkisia aiheita, mutta sitäkin mielenkiintoisempia.
Pascalin traaginen paradoksi
Auerbach osoittaa, mitä annettavaa esimerkiksi Blaise Pascalin (1623–62) poliittisella teorialla olisi nykypäivän maailmassa, jossa eletään jälleen kerran samankaltaisessa murroksessa kuin 1600-luvun uskonsotien aikaan.
Pascalin traagisen paradoksin mukaan tämän maailman instituutiot ja kehitys riippuvat sattumasta ja mielivallasta. Maallinen järjestyksemme ei ole muuta kuin hulluutta ja kristillinen kristinusko on ainoa uskonto, joka vastustaa luontoa ja tervettä järkeä:
”Pascal todistaa eräälle isolle herralle, etteivät tämän maine ja valta perustu minkäänlaiseen luonnolliseen ja aitoon oikeuteen vaan pelkkään lainlaatijan tahtoon. Jos lainlaatijat ajattelisivat asian uudestaan toisin, mies olisi köyhä ja ilman valtaa.”
Auerbach muistuttaa, että Giambattista Vico (1668–1744) kehitteli nykyisenlaisen historiakäsityksen jo vuonna 1725 teoksessaan Uusi tiede.
Vicon mukaan historia on ihmisen itsensä luoma, jolloin ihminen kykenee ymmärtämään historiaa mutta ei luontoa. Siihen saakka historia nähtiin erehdysten summana, joka asettui vastakkain luonnon tai järjen tai molempien kanssa.
Auerbachia on kutsuttu yhdeksi 1900-luvun suurista eurooppalaisista humanisteista. Humanismilla on tarkoitettu ihmisen luottamista omaan järkeensä, taikauskosta vapautumista ja uskonnon mystiikan korvaamista varmoilla tiedoilla ja järkiperäisillä päätelmillä.
Kyseisellä asenteella olisi käyttöä tänäkin päivänä. Auerbachin näkemykset eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan. Pikemminkin ajankohtaisuus on menettänyt järkensä.
Erich Auerbach: Maailmankirjallisuuden filologia. Suomennos: Harry Lönnroth ja Taina Vanharanta. Vastapaino 2018. 230 sivua.
uutiskirje 
