Syrjän klaani tekee eikä meinaa

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Kirjailija Juhani Syrjä on juuri kotiutunut hirvijahdista. Saalista on saatu ja ruhot jo siivottukin. Miestä ei väsytä, vaan hän lähtee oitis näyttämään vieraalle, missä on Merikarvian sataman parhaat tyrnipensaat, joista vielä myöhäissyksylläkin löytyy marjoja. Samalla tulee esitellyksi myös tukeva kalastusvene, ja verkotkin vilkaistaan. Kalassa mies käy lähes joka päivä. Kotiin palatessa vaimo Leena on jo kattanut ruokapöydän oman maan ja meren antimilla.

– Minulla on ihan kaikki mitä hyvään elämään tarvitaan. Voin elää justiinsa sellaista alfa-uroksen elämää, jota olen halunnutkin. Liikkua puhtaassa luonnossa, saalistaa ja marjastaa ja tuoda leivän pöytään, Juhani vakuuttaa.

Miehen ainoa huoli on, että jaksaisi elää yhtä kauan kuin vaimonsa, koska tämän tekemä työ kotona ja omissa yrityksissä ei ole eläkettä kartuttanut – eikä takuueläkkeellä elä.

Monien lukijoiden pirkkalalaiskirjailijana muistama Juhani kertoo, että kun Tampereen nurkilta ei enää oikein päässyt koskemattomaan luontoon ja Merikarvialta löytyi metsän ja meren ääreltä sopivaan hintaan talonrotisko, niin se ostettiin. Korjaushommia on talossa monitaitoiselle kirjailijalle riittänyt.

Veljesten klaani Linnan mailla

Syrjän kirjailijaveljekset Jaakko ja Juhani muistetaan usein Väinö Linnan kavereina. Jaakko Syrjä on Linnan sukupolvea, ja Juhani parikymmentä vuotta nuorempi. Juho Syrjän suurperhe asui Juupajoella niihin aikoihin, kun Väinö Linna nousi kuuluisuuteen.

Juhani Syrjä on seitsenlapsisen perheen toiseksi nuorimmainen. Tuntemattoman sotilaan ilmestymisen aikaan Juhani oli pojankloppi, joka iloitsi kun voitti Väinön ilmakiväärillä tarkkuusammunnassa.

Väinössä ei poika mitään ihmeellistä hoksannut. Olipahan vain väsyneen ja riutuneen näköinen äijänkääkkänä ikuisessa nuhruisessa hääpuvussaan. Linna kuitenkin viritti kiinnostuksen kirjallisuuteen. Toki perheessä oli aina ennenkin luettu: isäkin osasi Seitsemän veljestä melkein ulkoa. Jaakko osallistui aikanaan Tampereen kaupunginkirjaston kirjoituskilpailuun ja voitti. Linna oli tuolloin palkintolautakunnassa.

Juhani muistelee tapausta kouluajoiltaan, kun opettaja joka aikaisemmin oli sanonut työväentalolla voimistelussa käyvälle Jaakolle, että linnaan sinäkin vielä joudut ja hirsipuussa kuolet, sanoikin nyt maireana veli Juhanille, että enkös minä aina ole sanonut, että jotakin siitä Jaakosta vielä tulee.

Väinö Linna oli ensimmäinen kirjailija, jonka Juhani oli eläissään nähnyt. Tuntemattoman sotilaan triumfi tuntui perheasialta, siitä väiteltiin ja keskusteltiin. Perheen seurapiiri muuttui aika kirjalliseksi, ja sen ajan monet muut kuuluisuudet tulivat tutuiksi.

Sopuisa klaani

Juho-isä oli aikaansaapa mies. Kun oma tila Orivedellä oli myytävä 1930-luvun lamassa, mies löysi nopeasti uuden ammatin teurastajana. Myöhemmin perhe muutti Juupajoen Korkeakoskelle, ja Juho ryhtyi osuuskaupan lihamieheksi. Hän osti tilallisilta elikoita ja teurasti ja leikkasi lihat kauppakuntoon. Juhani naurahtaakin, että teurasjätteillä on koko porukka syötetty. Voi kuulostaa vähän karmaisevalta, mutta sisäelimethän ovat parasta mahdollista eläinvalkuaista.

Lapsia perheeseen syntyi pitkässä aikaskaalassa seitsemän, kuusi poikaa ja tytär. Äiti Martta meni 49-vuotiaana kertomaan lääkärille, että nyt hän taitaa olla kuolemassa mahasyöpään. Ilmeni että potraa poikaa varrottiin. Syntyi Hannu, joka aikuisena palomiehen uraan kyllästyttyään opiskeli lääkäriksi, erikoistui ortopediaan ja kehitti merkittäviä parannuksia tekonivelkirurgiaan.

Ei Päätalo mikään ärhentelijä ollut vaan lähes tuskastuttavan vaatimaton.

Palomies olikin Syrjän poikien ykkösammatti. Juhani laskeskelee, että parhaimmillaan heitä oli yhtä aikaa neljä palomiestä.

Kakkosammatti oli kanatarhuri. Isä Juho perusti munituskanalan Ylöjärvelle. Taiteilija-veli Seppo piti myös aikansa naapurissa kanalaa, ja Juhanikin innostui laittamaan oman Orivedelle.

Tamperelaiset muistavat Syrjän sukukunnan ylöjärveläisinä, ja Juhani laskeskelee, että kyllä heitä yhteen aikaan olikin Ylöjärvellä melkoinen klaani, neljä Syrjän perhekuntaa, oli setää ja serkkua. Klaani oli sopuisa ja piti yhtä.

Siistiin sisätyöhön

Mistä, miten virisi kirjailijan kutsumus näin maanläheisessä ympäristössä? Oikeastaan Juhanista piti tulla taiteilija. Hän oli nuorena innokas ja hyvä piirtäjä. Lähipiiri vielä kovasti kehui ja itsetunto nousi kohisten. Kun opettajakin kannusti, niin ura näytti selvältä. Siitä ensimmäinen sotaväen jälkeinen työura urkenikin.

Jaakko oli niihin aikoihin Gummeruksen mainospäällikkö, Seppo taiteilija, sekaan sopi vielä yksi etevä Syrjä mainontaan ja markkinointiin.

– Joo, kyllähän se Gummerus oli yhteen aikaan semmoinen Syrjän suvun etäispääte, kun meitä oli samaan aikaan kolmekin veljestä siellä töissä. Minä olin aluksi mikä lie taiteilijaharjoittelija. Sommittelin lehti-ilmoituksia ja taitoin katalogeja. Myöhemmin jouduin vähän pakon edessä tekemään esittelytekstejä kirjojen takakansiin.

– Elettiin sitä aikaa kun siistiin sisätyöhän pääsi vielä kansakoulupohjalta. Olen justiinsa hyvään aikaan syntynyt. Suuret ikäluokat oli vielä kouluttautumassa, ja sopiva mies otettiin töihin ilman titteleitäkin. On kyllä todettava, että mulle on kaikki ollut elämässä aika helppoa. Mistään ei ole koskaan tarvinnut taistella. Kaikki on sujunut juuri niin kuin olen toivonutkin.

Kun taito ja kokemus karttuivat, Juhani eteni kustannustoimittajaksi. Aluksi se tuntui toiveammatilta. Lukuhimoinen mies saisi päivät pitkät vaan lueskella. Sitä ennen piti työhön pätevöityäkseen kirjoittaa romaani. Uransa alkuvaiheessa Juhani sai lähipiiristä ammattimaista lukijanapua Jaakolta ja tämän vaimolta Kirsi Kunnakselta.

Ei suurempia mokia

Ihanneammatti kustannustoimittajana ei ajan mittaan ollutkaan niin ihanaa. Kun oma kirjoittaminen vei aikaa, Juhani alkoi tehdä kolmipäiväistä työviikkoa Gummeruksella. Siitä oli se haitta, että muut kustannustoimittajat ehtivät valikoida käsikirjoituslaarista parhaat päältä.

– Homma alkoi tympiä kun suuri osa tarjonnasta oli sellaisia, että ne sai pari ensimmäistä sivua luettuaan panna takaisin kuoreen, ja monistaa palautuskirjeen.

– Joskus oli sellaisia tapauksia, että piti varmistukseksi kysyä toinenkin mielipide. Viisihenkinen raati yleensä sitten teki lopullisen julkaisupäätöksen. Mutta kyllä siinä turhautui kun sai kaikenlaisia roskapusseja kannella kotiinsa luettavaksi. Jos kirjoittaja sai palautteena vain monistetun hylkäyksen, niin toivoa ei hällä paljon ollut. Jos saatteessa vaivauduttiin vähän analysoimaan, niin mahdollisuuksia ehkä oli.

Juhani Syrjä muistelee, ettei olisi mitään suurempia mokia urallaan tehnyt: hylännyt jonkun muun myöhemmin kustantaman bestsellerin tai valinnut julkaistavaksi toivottomia floppeja. Ehkä erikoisin tapaus oli Maria Vaara, jonka käsikirjoitus oli kiertänyt kaikki kustantamot kahteen kertaan ja tuli toiselle kierrokselle Gummerukselle. Maria Vaaran kolmiosainen teos julkaistiin, ja siitä tuli jonkinlainen menestys. Vaara sairasti skitsofreniaa, eikä omakohtaisia kuvauksia sairaudesta ollut aiemmin julkaistu.

Kun Juhani Syrjä jotenkin pettyneenä luopui työstään Gummeruksella, sai hän sentään jotain hyvää mukaansa. Mainososastolta oli löytynyt vaimo Leena, jonka kanssa sopuisa liitto on kestänyt hyvin, ja poika ja tytär on kasvatettu ja saatettu maailmalle.

Kalle Päätalon editoriksi

Juhani Syrjän oma kirjailijanura on ollut kohtalaisen menestyksekäs. Hän on julkaissut 19 teosta. Arvostelut on olleet yleensä kiittäviä, apurahoja on myönnetty, ja teos Omenatarha oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1987. Jostain syystä suuri yleisö ei ole Juhani Syrjää löytänyt, vaikka esimerkiksi neliosainen Juho-sarja on varsin koukuttavaa luettavaa kun alkuun pääsee. Juho-isän silmin siinä katsellaan maailman menoa ja muuttumista.

Vaikka Juhani Syrjä ei omalla tuotannollaan olekaan löytänyt suuren yleisön tietoisuuteen, niin miljoonat lukijat ovat sentään nautiskelleet hänen kätilöimäänsä tekstiä. Veli Jaakon väsyttyä hommaan Juhani Syrjä otti hoitaakseen Kalle Päätalon tekstien editoinnin. Työ alkoi Iijoki-sarjan teoksesta Nouseva maa.

– Se oli raskasta työtä, ei sitä ihan huvikseen tehnyt. Gummeruksella oli kuitenkin pakkorako löytää hommaan nimenomaan joku, jolla on Päätalon luottamus. Kunkin teoksen loppupuolella työ alkoi aina olla sellaista tuskallista aivovankeutta. Ei Päätalo mikään ärhentelijä ollut vaan lähes tuskastuttavan vaatimaton. Tekstin keskeneräisyys johtui siitä, että Kalle suuren suosionsa ja myyntimenestyksen takia piiskasi itsensä niin kovaan kirjoitustahtiin, että jonkun oli pakko paikkailla jälkeä.

– Vaikka teksti olikin viimeistelemätöntä, niin on tietenkin tunnustettava, että Päätalolla oli erinomainen repliikkikorva ja taito kuvata ihmisiä ja työtä. Mutta hänellä ei ollut edes tarvetta tekstin hiomiseen, koska hän oli tottunut siihen että joku korjaa ja perkaa. Hän kirjoitti valtavalla paahteella ja luotti siihen että joku hioo tekstin. Tahtihan Kallella oli kirja ja vuosi. Se oli kertovan tekstin osalta kuin haulikolla ampumista, kunhan nyt vaan jotenkin sen asian siihen saa. Loppuvaiheessahan hän kirjoitti jo kuoleman kanssa kilpaa.

Ilta hiipii metsän puolelta Merikarvian Kasalaan, Selkämerellä vielä valo hohtaa. Paljon on puhuttu. Politiikkaa ei kuitenkaan yhtään. Kirjailija heittää vieraan valtatie 8:n varteen Tuorilan valoihin. Vieras muistelee että vihreät se sentään mainitsi, niihin taitaa vähän kallistua tämä metsiään ja mertaan rakastava alfa-uros.