Tunisian jasmiinivallankumous päättyi vuonna 2011 yksinvaltaisen presidentin Zine El Abidine Ben Alin maanpakoon. Tapahtumat synnyttivät arabikevään, ja muuttivat Tunisian poliittisen elämän perusteellisesti.
Aika on vapaampi, ja epävarmempi. Toisaalta epävarmuus ei ole aina pahasta: suhteellisen vapaiden vaalien synnyttämä tilanne, jossa yksikään puolue ei voi hallita yksin, on demokraattisen kehityksen näkökulmasta myös tervehdyttävä.
Kuitenkin taloudelliseen taantumaan, korkeaan työttömyyteen ja mahdollisuuksien puuttumiseen kyllästyneet ihmiset päätyvät usein muuttamaan maasta – laittomasti, koska laillisia reittejä ei oikein ole.
Pohjois-Afrikka ei ota vastaanottokeskuksia.
Euroopan unionia Tunisiassa kiinnostaa siirtolaisuus, ja erityisesti sen estäminen. Sekä unioni että yksittäiset jäsenmaat – lähinnä Italia ja Saksa – ovat avokätisesti antaneet Tunisiaan rahoitusta siirtolaisuuden käsittelyyn.
EU on harjoittanut tätä muidenkin rajavaltioidensa kanssa. Kuuluisimmin ehkä Turkin, jonka hallinnon ihmisoikeusloukkauksilta se on samalla ummistanut silmänsä.
Euroopan unionin syvenevän integraation yksi sivutuote on siirtolaisuuden käsittely aina vain enemmän turvallisuuspoliittisena kysymyksenä. Jef Huysmansin laajasti siteerattu artikkeli The European Union and the Securitization of Migration käsitteli asiaa jo 19 vuotta sitten: vaikka turvallisuuspoliittisen lähtökohdan näkyvin kärki keskittyy terrorismiin, sitä sovelletaan myös perinteisempään siirtolaisuuteen. Varsinkin, kun siirtolaisuutta käsitellään uhkana sisäiselle koheesiolle, tulee myös työperäisestä maahanmuutosta osa turvallisuusdiskurssia.
Hätärahoja rajavalvontaan
Iso osa rahoituksesta Tunisiaan kohdistuu kolmannelle sektorille. International Center for Migration Policy Developmentin (ICMPD) Tunisian johtaja Donya Smida luotsaa projektia, jossa kerätään tilastoja siirtolaisuudesta ja sen syistä. Esimerkiksi siitä, moniko Eurooppaan lähtenyt laiton tunisialainen maahanmuuttaja on itse asiassa palannut takaisin. Smidan mukaan todennäköisesti valtaosa, mutta luotettavia tilastoja ei ole.
Se tiedetään, että Ben Alin syrjäyttämisen jälkeen ehkä noin 30 000 tunisialaista pyrki Italiaan, minkä jälkeen luvut ovat laskeneet, mutta alkoivat taas nousta hieman vuonna 2017.
Rahoitus ICMPD:n tilastoprojektille tulee EU:n Afrikka-hätärahastosta. Tarkoituksena on tuottaa eri maiden välillä vertailukelpoista dataa. Projekti on jo toteutettu Jordaniassa, Libanonissa ja Egyptissä, ja se on käynnissä Marokossa. Smida korostaakin minulle useaan otteeseen sitä, kuinka tärkeää on miettiä maahanmuuttopolitiikkaa kunnollisen datan ja faktojen pohjalta.
EU:n intressissä on identifioida paremmin, minne raha tulisi ohjata, jotta siirtolaisuus vähenisi. Tähän mennessä se on ohjattu rajavalvonnan tehostamiseen. Hätärahaston eli käytännössä kehitysyhteistyörahan, käyttäminen siirtolaisuuden estämiseen on tietysti herättänyt kritiikkiä.
Jasmiinikumouksen muutos
Ben Alin hallintokaudella työperäinen maahanmuutto Tunisiasta perustui järjestelmälliseen värväykseen. Euroopassa tarvittiin työvoimaa. Vallalla oli ajatus, että vierastyöläiset ovat vain työmarkkinoiden tarpeiden mukaisia resursseja, jotka lähtevät pois, kun heitä ei enää tarvita. Näin he eivät muodostaisi mitään sellaista maahanmuuttajaväestöä, jonka elämän edellytyksiin työskentelymaassa olisi juuri tarvinnut kiinnittää huomiota.
Tunnetuin käytännön ilmentymä vierastyöläisajattelusta on Saksa, jossa pitkälle 1990-luvulle vallalla ollut itseymmärrys oli, että Saksa on kein Einwanderungsland.
Samalta aikakaudelta periytyi Ben Alin hallinnon tapa käyttää maahanmuuttoa tietoisena osana Tunisian diplomaattisia suhteita Eurooppaan: vierastyöläisten hanan voi aukaista tai sulkea. Toisaalta Tunisian silloisessa ilmapiirissä maasta muuttaminen katsottiin hieman epäilyttäväksi toiminnaksi.
Jasmiinivallankumouksen jälkeisessä Tunisiassa näin ei enää ole. Maasta muuttaminen paremman elämän tai toimeentulon perässä ei ole enää epäisänmaallista. Samaan aikaan tunisialaisesta diasporasta on tullut vaikutusvaltainen poliittinen voima Tunisian politiikassa, mikä on Donya Smidan mukaan lisännyt positiivista suhtautumista maastamuuttoon.
Euroopassa taas käsitykset Tunisiasta tulevaan siirtolaisuuteen perustuvat joskus edelleen vanhentuneeseen ajatteluun. Esimerkiksi Italian sisäministeri Matteo Salvini syytti viime kesänä Tunisian hallitusta tahallisesta vääränlaisten maahanmuuttajien lähettämisestä Italiaan.
Maastamuuton politisoiminen
– Joudumme sovittelemaan näkemyksiä yhteen ja tarvittaessa muuttamaan projektin parametrejä, Smida vastaa, kun kysyn eikö ole hankalaa tehdä projektia, jonka rahoittajan poliittinen tavoite on siirtolaisuuden minimoiminen, ja jonka tuottamat toimenpiteet se haluaisi sanella Tunisialle rahaa vastaan. Smida korostaa puhuvansa yksityishenkilönä, eikä pelkästään järjestönsä edustajana. Aihe on hieman arka.
Itse asiassa Tunisiassa poliittiset puolueetkin välttävät puhumista siirtolaisuudesta laajemmin: työttömyyden, laman ja hauraan nuoren demokratian maassa maastamuutto toimii yhtenä yhteiskunnallisten jännitteiden purkuventtiilinä.
Maastamuuton politisoimiseen tuomitsevalla tavalla liittyy riskejä, jotka voisivat pahimmillaan horjuttaa maan politiikkaa paljonkin. Ei ole sattumaa, että Tunisia on sanonut ei EU:n suunnitelmille perustaa maahan omia vastaanottokeskuksiaan, joissa siirtolaiset odottelisivat epätodennäköistä laillista pääsyä Eurooppaan.
EU:n sisällä puheet keskuksista jatkuvat. Sisäministeri Kai Mykkänen kirjoitti aiheesta tammikuun alussa Suomen Kuvalehdessä otsikolla Vieraat on arvioitava ulko-ovella. Saman kuun lopulla EU myönsi, ettei yksikään Pohjois-Afrikan valtio ole suostunut keskuksien perustamiseen.
uutiskirje 