Ari Turusen kirja Mulkerot näyttää nousevan hitiksi. Turunen on kirjoittanut 26 pienoiselämäkertaa valtiaista, joita yhdistää kaksi asiaa: he olivat mieltyneitä raakuuksiin ja tappamiseen, ja jokaisen elämäntyötä kunnioittaa patsas.
Aikajänne on pitkä. Liikkeelle lähdetään Aleksanteri Suuresta (356–323 eaa.), joka Turusen luonnehdinnan mukaan oli ”kohtuuton ja suuruudenhullu”. Viimeisenä tulee vastaan ”komea teloittaja” Che Guevara (1928–1967).
Kirja on puistattavaa luettavaa. Useimmille siinä esitellyille ei ole riittänyt tappaminen sinänsä. Sen on pitänyt olla mahdollisimman tuskallista ja nöyryyttävää. Silpominen, elävältä hautaaminen, elävältä keittäminen ja seivästäminen ovat sellaisia.
Kirja on myös puuduttavaa luettavaa. Sivu sivun jälkeen toistuvissa kuvauksissa vaihtuu tappotavan lisäksi vain se, tapettiinko kerralla satoja, tuhansia vai kenties satoja tuhansia ihmisiä.
Tappamisen massaluonteisuus kääntää katseen myös muihin kuin hirmuvaltiaisiin itseensä. Se pakottaa kysymään, miksi vähintään tuhannet muut seurasivat heitä, tottelivat käskyjä ja olivat toteuttamassa raakoja verileikkejä.
Ei Uzbekistanin kansallissankari Timur Lenk (1336–1405) olisi yksin pystynyt ensin pinoamaan 2 000 Isfizarin kaupungin asukasta ja sitten upottamaan heidät elävältä torniksi sementtiin. Vlad seivästäjä (1431–1476) ei olisi yksin voinut pystyttää Turkkiin kokonaista seivästettyjen metsää uhreineen, joita oli 20 000.
Kirja pakottaa myös katsomaan peiliin: voisinko minä jossain tilanteessa muuttua mulkeron apuriksi. Olla mulkero itsekin.
Ja mikä on tämä ihmisluonto, joka kerta toisensa jälkeen on valmis murhaamaan lajitovereitaan? Toisen maailmansodan jälkeen vannottiin, että ei koskaan enää. Sen jälkeen on toteutettu kansanmurhia oikeastaan jokaisella vuosikymmenellä. Isis on nyt sotilaallisesti kukistettu, mutta uusi tuho muhii jo jossain.
lehti 