Viime vuosina leipomoissa on taas käännytty kohti käsityötä.
Lama käynnisti saneeraukset, ja väkeä irtisanottiin valtavasti. Lama pirstoi Helsingin leipuriosaston vastarinnan, palkkaliikkeen ja mahdollisuudet ylipäänsä, Risto Uljas sanoo.
Mutta siihen asti, aina vuosisadan alkuvuosista lähtien, Helsingin Leipomotyöntekijäin ammattiosasto taisteli kiivaasti palkoistaan. Silloin tehtiin leipurien kannalta tuloksellista paikallista sopimista ammattiosastotasolla. Risto ja Päivi Uljas esittelevät osaston 130-vuoden mittaista taivalta äskettäin julkaistussa kirjassaan.
– Työpaikkasopimisen mahdollisuus on voimakysymys. Se näkyy käänteisesti hyvin leipuriosastossa, jonka työpaikkatoiminta varsinkin 1970–80-luvuilla oli voimakasta. Silloin työnantajat pyrkivät keskitettyihin sopimuksiin murentaakseen työpaikkakohtaisen liikehdinnän. Sen voiman, Risto Uljas sanoo.
Ja nyt kun voimasuhde on kääntynyt, EK julistaa keskitetyt lopetettavaksi.
– Nyt työnantaja on niskan päällä. Jos työehtosopimuksen suoja murtuu, työnantaja saa paikallisilla sopimuksilla palkat alemmaksi ja alemmaksi. Se on kilpailua alaspäin.
Leipureista monipuolisesti
Uljasten pariskunta päätyi Leiväntekijät. Helsingin Leipomotyöntekijäin ammattiosaston tarina 1888–2018 –kirjan kirjoittamiseen, koska molemmat olivat työuransa aikana paljon tekemisissä leipureiden ay-toiminnan kanssa.
Päivi Uljas työskenteli toimistonhoitajana pitkään ensin ammattiosaston leivissä ja sitten Elintarviketyöläisten liiton SEL:n aluetoimistossa. Sieltä lähdettyään hän jatkoi historian opintojaan aina väitöstutkimukseen asti. Risto Uljas puolestaan kirjoitti Tiedonantajan toimittajana lukuisia juttuja työelämästä ja leipureidenkin taisteluista.
Leiväntekijät-kirja kertoo leipureiden ammattiosaston tarinan niin palkkataistelijana kuin yhteiskunnallisena liikkeenä. Osaston toiminnan rinnalla kulkevat ammattiyhdistysliikkeen palkka- ja työehtotaistelut laajemminkin. Myös leipomoalan kehityskulut keskittymisineen ja saneerauksineen käydään tarkasti läpi. Ja aivan aluksi kirja esittelee perinpohjaisesti ammattikuntalaitosta, jossa leipureidenkin ammattikunnan ensiaskeleet otettiin.
Helsinkiin tes ensin
Helsingin leipurityöläisten osasto teki ensimmäisten joukossa kesällä 1917 työehtosopimuksen. Siitä lähtien leipurit kävivät jatkuvaa palkkaliikettä, joka välillä kärjistyi työlakoiksikin.
Sotavuosien jälkeen alkoi eri aloille syntyä valtakunnallisia minimipalkkasopimuksia, jotka toimivat välivaiheena laajempiin työehtosopimuksiin siirryttäessä. Leipomoalan ensimmäinen valtakunnallinen työehtosopimus syntyi vasta syksyllä 1945.
Paikallisen palkkaliikehdinnän ja valtakunnallisen sopimisen jännite puhutti niin liitossa kuin ammattiosastossakin. Helsinkiläiset leipomotyöntekijät rakensivat omaa paikallistason liikehdintäänsä – ja saivat sovittua itselleen pääkaupunkilisän – palkkojen puolesta ja vaikuttivat siten valtakunnallisten työehtosopimusten ohjepalkkoihin. 1980-luvun alussa ammattiosasto päätti, että tes-tavoitteet tulee hyväksyä työhuonekuntien kokouksissa. Niinpä seuraavat kymmenen vuotta leipomoissa käsiteltiin syksyisin muiden asioiden lisäksi myös liiton sopimustavoitteet.
– Vuoden 1989 tes oli leipomotyöläisten vuosisataisen sopimuskamppailun eräänlainen kulminaatiopiste, ”kultaisten vuosien” viimeinen sopimus, Risto Uljas toteaa.
Lama-aika muutti lähes kaiken. Leipomoväen ammattiosasto tosin katsoi, ettei lama ollut syy luopua palkankorotuksista ja niitä edesauttavista lakkouhkauksista.
Kovaa keskittymistä
Lamavuosina leipomoala joutui saneerausmyllyyn, joka dokumentoidaan kirjassa tarkoin. Konkurssien myötä kaksi kolmannesta pääkaupunkiseudun leipomotyöntekijöistä joutui työttömyyskortistoon. Raju keskittäminen johti siihen, että kahden valtakunnallisen konsernin Fazerin ja Vaasan markkinaosuus nousi 60 prosenttiin.
– Nämä kaksi ajoivat nurin valtavan määrän pienleipomoita, ja Helsingistä katosivat kaikki suuret ja oikeastaan keskisuuretkin leipomot. Samassa yhteydessä konditoriatoiminta, joka kukoisti vielä 1980-luvulla, ajettiin henkitoreisiin.
Päivi Uljas muistelee 1990-luvun lamaa edeltänyttä vaihetta, jolloin hän oli vielä osaston palkkalistoilla:
– Saneeraus pohjustui kahdella erisuuntaisella tekijällä, kun tuli itsepalvelumyymälät ja tuli kelmut. Koko leipomologiikka muuttui, kun enää leivän ei tarvinnut pysyä tuoreena kahta päivää, koska se säilytettiin muovikelmussa.
Koko leipomologiikka muuttui, kun tuli kelmut.
Lamavuodet johtivat alan automatisoitumiseen. Vanha käsityöammatti oli suurelta osin muuttunut leivontaprosessien valvonnaksi. Viime vuosina tosin ollaan taas käännytty kohti käsityötä. Uusista leipomoista monet ovat myymäläleipomoita.
– Varsinkin 2010-luvulla käsityön ja tuoreleipätrendin osuus on lisääntynyt ja teollisen brändin osuus pienentynyt, Risto Uljas sanoo.
Hän kertoo, että kun he kirjoittivat kirjan viimeisiä artikkeleita, alkoi uusissa pienissä käsityöleipomoissa olla näkyvissä uusi ilmiö: kaikki tekevät kaikkea. Hierarkia murtuu, ja ammattileipurikin siivoaa.
– Viime vuosina pienten leipomoiden osuus kokonaismyynnistä on lisääntynyt konsernien kustannuksella. Se kertonee valtakunnallisesta trendistä eli että tuoretta lähileipää arvostetaan.
Ei enää matalapalkka-ala
– Leipomoalaa on totuttu pitämään matalapalkka-alana, mutta sitä se ei enää ole ehkä samalla lailla kuin ennen, Päivi Uljas sanoo.
Leipomoalan palkkataso taantui sota-aikana, kun heikommin palkatun naistyöväen määrä kasvoi. Ja kun sopimustoiminta siirtyi valtakunnan tasolle, palkkasopimukset eivät yltäneet helsinkiläisten leipureiden ansiotasolle, mikä herätti paljon keskustelua ammattiosastossa.
Leipureiden palkkataso suhteessa muuhun elintarviketeollisuuteen laski monen vuosikymmenen ajan. Toki lakoilla saatiin välillä pieniä osavoittoja, mutta laskusuunta jatkui aina 1980-luvulle saakka, jolloin tapahtui käänne, ja jo saman vuosikymmenen lopulla leipomoalan palkat olivat 82–84 prosenttia teollisuustyöväen palkoista.
Vuodesta 1984 käynnistynyttä palkkatason nousua selittää Päivi Uljaan mukaan kolme asiaa. Leipomoihin saatiin sovittua hyviä ohjepalkkakorotuksia 1980-luvun aikana, kun monilla muilla aloilla liukumaliikehdintä oli hyvin voimakasta, eikä ohjepalkkatasoon kiinnitetty juurikaan huomiota. Laman tultua ohjepalkkojen ja muun sopimusturvan merkitys nousi arvoon arvaamattomaan. Leipomoiden työaikalaki muuttui tuolloin asteittain niin, että yötyö sallittiin, mutta siitä piti maksaa sadan prosentin lisää iltayhdeksän ja aamukuuden välillä.
Kolmanneksi palkkojen nousua selittää Uljaksen mukaan se, että SEL:n työntekijät suhtautuivat kielteisesti niin sanottuihin työaikajoustoihin ja paikalliseen sopimiseen. Näitä vastustettiin lakolla vuonna 1994 ja 2010.
Vuonna 2007 leipomoala on jo lähes tavoittanut teollisuuden keskiansion. Tosin merkittävä osa ansioiden noususta tulee yötyökorvauksesta.
– Sittemmin yötyö on hiukan vähentynyt ja palkkakehityskin taantunut, mutta silti leipomoalaa voidaan yhä pitää keskipalkkatasoisena alana. Näin on, koska aiemmin vahvoilla teollisuusaloilla palkat eivät enää ole nousseet samaa vauhtia kuin ennen.
Teollisuuden palkkojen vuosikymmenten mittainen vertailu osoittaa kiintoisan ilmiön:
– Ensimmäistä kertaa työehtosopimushistoriassa tes alkaakin olla maksimi eikä minimi useimmilla aloilla. Teollisuusduunarien palkkataso on yhtenäistynyt, mutta aiempaa alemmalle tasolle, koska enää ei liukumilla saada lisää palkkaa sen päälle, mitä keskitetyllä oli sovittu, Päivi Uljas sanoo.
uutiskirje 