Kaksi asiaa ovat viime päivinä kiihottaneet oikeistotrolleja, politiikan toimittajia ja nettikommentoijia: Atlanttia purjeveneellä ylittävä ruotsalainen koulutyttö ja demariministerin juhlatilaisuudessa esittämä visio työajan lyhentämisestä.
Suorastaan liikuttavalla tarmolla sedät ovat eri foorumeilla kertoneet, kuinka järjetön Sanna Marinin ehdotus nelipäiväisestä työviikosta ja kuuden tunnin työpäivästä on.
Joku muistanee, että myös Li Andersson ehdotti kolme vuotta sitten kuusituntista työpäivää. Sekin kuitattiin haihatteluksi.
Viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana työaika on lyhentynyt noin puoleen ja muutama muukin asia työelämässä on muuttunut. Silti Marinin ja hänen myötään koko SDP:n on kommentoitu olevan reaalimaailmasta irrallaan.
Olen seurannut keskustelua hämmentyneenä, koska se on ollut paitsi historiantajutonta, niin mielikuvituksetonta.
Jos joku on tipahtanut todellisuuden kärryiltä, niin ne, jotka puhuvat tässä yhteydessä vain (Suomen) kilpailukyvyn säilyttämisestä, tehtaiden tuotannosta ja talouden rattaista.
Ilmastokriisin ja ihmisten toiminnasta johtuvan luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen vuoksi työ on ajateltava uusiksi.
Mitä jos työn kriteereiksi asetettaisiin työtuntien ja tuottavuuden sijasta säilyttäminen, suojeleminen, hoiva, hyvinvointi ja hiilijalanjälki?
Kahdeksan tunnin työpäivä, naisten äänioikeus, sähköt joka niemessä, notkossa ja saarelmassa, päivähoito-oikeus, kansaneläke, tasa-arvoinen avioliittolaki: kaikki ovat olleet haaveita vain.
Jos ei osaa tai saa kuvitella parempia maailmoja, toivo katoaa. Ja jos meillä ei ole toivoa, meillä ei ole mitään.
Asetetaan siis tavoite kauas ja korkealle, ja pyritään sitä kohti.
En halua luovuttaa maapalloa ja päätöksentekoa sellaisten lannistajien käsiin, jotka luulevat maailman olevan valmis ja vaihtoehdoton.
Siksi nostan hattua teille Greta Thunberg, Sanna Marin, Li Andersson ja muut pitkälle katsovat. Uskaltakaa jatkossakin unelmoida!
uutiskirje 
