Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kahdeksannen romaanin Muistoruohon sulkee liikuttuneena. Vähintäänkin silloin, kun kovia kokenut Anna-mummo pohtii mitä hän lapsenlapsensa elämään toivoisi, silmäkulmat kostuvat. ”Minä en haluaisi hänelle mitään siitä, mitä minun elämääni tuli vallankumousta tehneen ukkoni kautta. En haluaisi hänelle muuta kuin sitä pientä hyvää elämää, jota itse jäin vaille.” Tuskaisten muistojen ja arjen ankaruuden rinnalla Anna etsii ja löytää myös kauneutta, pieniä kauniita asioita, joita on pystynyt tuomaan maailmaan. Niin Kähkönenkin tekee romaanissaan.
Kähkösen kauniisti soiva kieli on herkkävireistä ja hiottua. Osin murteella kirjoitettu teksti on rikasta venkoilua, kuten savolaisilla olla pitääkin ja näkökulmatekniikka toimii hyvin. Huolellinen taustatyö, omakohtaisuus ja vankka dokumentaristin ote tekevät kirjasta eheän ajankuvan menneisyyden muistoineen. Paikoin liiankin tarkka arjen toimien kuvaus hieman rasittaa kerrontaa. Tosin tämmöiselle 60–70-lukulaiselle tutut toimet voivat näyttäytyä nuoremmille lukijoille hyvinkin eksoottisina ja kiinnostavina.
Kirjan rakenne myötäilee sävellystä ja kesän kulkua kesäkuun preludista heinäkuun fuugaan.
Hauska yksityiskohta on kertojaäänen vaihtaminen hetkeksi huoneiston tai taivaalla kumottavan kuun ääneksi. Viehättävä on myös heliseväkielinen, kaunis fantasiakohtaus, jossa pioneerileiriltä palaava Hilla näkee Ruohonsyöjien sukua ja saa rintansa ruosteisen ”omiensa merkin”, Hilda-tätinsä tähtineulan. Kähkösen kielikuvat ovat kauniita. ”Tyhjä värittyy”, kun kesä tulee tai ”vielä on köynnös kaljuna” tyyliin.
Sukupolvien taakka
Muistoruoho ajoittuu 70-luvun seesteisiin kesäisiin päiviin, joita Vietnamin sota ja muut ajan tapahtumat ja erityisesti tuskaiset sota-ajan muistot ja elämän rajallisuuden ymmärtäminen varjostavat.
Kuten Kähkösen romaanit aina, Muistoruoho on myös yhteiskunnallinen ja vahvasti pasifistinen puheenvuoro.
Edesmenneen Lassi-ukin kohtalo ja kommunismi vaikuttavat erityisesti hänen puolisonsa Annan elämään heijastellen koko sukuun, myös elämänsä kevättä elävän Hillan tietoisuuteen. Liikuttavaa ja niin kovin naiivia on, kun Hilla tulevaisuuteen luottaen toteaa: ”Mummo minä estän, että ei tule sotia enää.”
Hillaa vaivaa myös ukkinsa menneisyys. ”Minä en tiedä, onko se kaikki paha ollut sitä kommunistin tointa, josta mummo on motkottanut ja sanonut että kaiken voimansa ja koko elämänsä onnen ne ovat valmiita aatteellensa uhraamaan ja sille kaikki toiseksi jääpi.”
Hiljaisen surun kantajat
Kähkönen kuvaa henkilöitään ymmärtäen ja empaattisesti, onneksi myös rosoisesti. Lämminhenkinen Muistoruoho nostaa esille vähemmälle huomiolle jääneet, sotien vaurioittamat naiset, heidän menetysten tuoman hiljaisen surunsa, pelkonsa ja kokemustensa taakat.
Tarina antaa äänen kolmelle siipeensä saaneelle, urhealle, nyt jo ikääntyvälle naiselle ja nuoruuden kukoistukseen kurottavalle pikkutytölle. Kannettavaa on ”enemmän kuin selkä kestää”. Elämä jatkuu, vaikka sota on sortanut unelmat ”kivijalkaan saakka ja alemmaksikin”, kuten Kähkönen kuvaa. Jäljellä on toivo paremmasta, rauhan ja taloudellisen vakauden ajasta, jota erityisesti, pasifistiksi kehkeytyvä Hilla edustaa. Kirja on humoristinenkin rakastettavine mummeroineen ja heidän touhuineen.
Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kirjat ovat kaunokirjallisten ansioidensa lisäksi myös on arvokkaita historiallisia ja kulttuurihistoriallisia dokumentteja. Hän muistuttaa romaaneillaan, mitä sodat ja poliittiset konfliktit ovat aiheuttaneet niin yksilötasolla kuin yhteiskunnassa. Taiten hän on kerännyt sanataiteen palttinapussiin muistoruohoa niin kuin romaanin Ida evakkoon lähtiessään.
Sirpa Kähkönen: Muistoruoho. Otava 2019. 348 sivua.