Eira Mollbergin Villahousuhäpeä ei piirrä eheää kuvaa mistään. Avauslehdellä teos määritellään dokumenttiromaaniksi. Mollberg kuvaa kirjassaan luovan pätkätyöläisen uran nousemista pystyyn, kodin tyhjenemistä, seuran hakemista kapakoista, suistumista vakavaan alkoholiongelmaan ja siitä toipumista.
Kirjan kiintoisimmat juonteet kietoutuvat silti muihin asioihin. Mollberg kuvaa, millaista on ollut katsella, kun kaksi perheenjäsentä ajautuu vakaviin mielenterveysongelmiin; mitä on soitella terapeuteille ja psykiatreille, jotka suojelevat toisiaan.
Tässä tullaan laajempaankin kysymykseen sairastuvan läheisen oikeuksista tietää ja vaikuttaa – siis näiden oikeuksien puuttumisesta. Mollberg katsoo läheisen ylilääkitsemistä viereltä voimatta tehdä mitään.
Työyhteisöttömien katastrofit
Freelancerien, työyhteisöttömien ”pätkäläisten” tilanne työhön liittyvän katastrofin sattuessa kuvataan hyvin. Kun oma työ tyrmätään, ideoilleen ei saa apurahoja, eikä ole työyhteisöäkään ja on viisissäkymmenissä ilman tukea, tilanne on ankea. Moni Mollbergin ikätoveri ja luovan alan pätkätyöläinen on kokenut saman.
Jos prekaarien työmarkkinoilla päähänpotkituille olisi tarjolla ilmaista kriisiterapiaa – kuten nykyään kaikille kymmenen kilometrin säteellä jossakin ammuskelutilanteessa olleelle – kuinka monelta alkoholin liikakäyttöön ja ties mihin johtavilta kohtaloilta vältyttäisiin?
Etäisen tai – kirjan tapauksessa – vakavaan masennukseen luisuvan äidin jälkeläinen kärsii lämmön puutteesta tai sen kaikkoamisesta lopun ikäänsä. Mollberg tuo äidin kaipuun koskettavasti esiin. Äidin lämpöä ja hyväksyntää voi kaivata loputtomiin.
Mollberg itse löytää lohduttavan ja hiljaisesti hyväksyvän, hoivaavan naisyhteisön venäjänkielisestä luostarista itä-Virosta.
Yksinpärjäämisen eetos, joka leimaa suomalaista kulttuuria vaikkapa venäläistä vahvemmin, on tuhoisa valmiiksi haavoittuneille sieluille. Kuvauksessa individualistista paranemista korostavasta päihdehoitolasta, jossa kirjoittajan olo pahenee, on viiltävää analyysia kognitiivis-individualistisesta parantamismetodista. Ei saa ystävystyä muiden kanssa, pitää pohtia ”kognitiivista dissonanssiaan” eikä tukea saa mistään.
Vasta yhteisöllisyyttä viljelevästä päihdehoitolaitoksesta on apua. Siellä ollaan yhdessä, kuten luostarissakin, vaikka eri tavalla. Mistä ihmeestä on tullutkin ajatus, että ihminen voisi eheytyä yksin? Parantava yhteisöllisyys terminä kuulostaa lässytykseltä. Mollberg ei tätä sanaparia viljelekään. Silti yhdessä vertaisten kanssa olo on usein edellytys eheytymiseen. Ei riittävä, mutta välttämätön. Tämä tulee esiin rivien välistä.
Kohde antaa kielelle muodon
Kirjan kieli on rosoista, hätkähdyttääkin. Teologisen pohdinnan joukossa on yht’äkkiä karkeuksia ja toisinpäin. Mutta kun kirja kertoo varsin sivistyneen naisen luisumisesta kapakan ja lopulta alkoholidementikkojen tietokilpailujen menestyjäksi, kieli tuntuu passelilta: kohde on antanut muodon.
Viinan kiskomista ja alkoholistiparantoloiden tunnelmaa ei voi kuvailla hienostuneella diskurssilla. Yhden luvun otsikko on ”Tieto lisää tuskaa, kuitu paskaa” – rosoinen kielenkäyttö lienee siis harkittua.
Kirja on traaginen, lopuksi seestyvä kuvaus elämän hajoamisesta palasiksi. Hajoamista enteilevät säröt ovat tulleet jo lapsuudenperheessä: raivoavan kulttuuripersoonaisän, depressiivisen äidin ja mieleltään sairastuvan veljen keskellä.
Ortodoksinen luostari ja Pietari pakopaikkana, jossa inhimillistä lämpöä on babuskavuokraemännän luona sekä maalaaminen ovat asioita, joista kirjoittaja saa lohtua. Eira Mollberg ei tyrkytä venäläisen kulttuurin ihanuutta, ortodoksisuutta tai luostarielämää kaikille. Jokainen kovia kolhuja saanut löytänee omat lohdun lähteensä, ellei huku viinaan perisuomalaiseen tapaan.
Kirjoittaja on freelance-tiedetoimittaja, dosentti ja itsekin pätkätyöläinen.
Eira Mollberg: Villahousuhäpeä. Tammi 2019. 360 sivua.
uutiskirje 