Hevostyttö ja maanteiden kuningas – Johanna Venho monipuolistaa käsitystämme Sylvi Kekkosesta

Kliseissä on perääkin. Urho Kekkonen (1900–1986) rakasti julkisuutta ja pelin politiikkaa. Hän oli jo nuorena karismaattinen uraohjus, joka rakensi määrätietoisesti tulevaisuuttaan.

Sylvi Kekkonen (1900–1974) ei ollut erityisen kiinnostunut politiikasta. Edustaminen pääministerin- ja myöhemmin presidentin rouvana oli introvertille ilmeinen rasite.

Silti Johanna Venho, 48, monipuolistaa Finlandia-ehdokkaaksi yltäneessä romaanissaan Ensimmäinen nainen (WSOY 2019) käsityksiämme huimasti.

Kirkkoherran tytär Sylvia Salome Uino oli reipas ulkoilmaihminen ja hevostyttö. Jos lapsuudenkodin renkipoika ei saanut villiä oria suitsiin, Sylviaa huhuiltiin apuun. Helsinkiin tultuaan hän hoiti Mehiläisen sairaalassa kansalaissodan veteraaneja ja päätyi Etsivään keskuspoliisiin kortistonhoitajaksi. Rakastunut nuori etsivä ja oikeustieteen opiskelija Urho Kekkonen teki Sylvin työpöydän äärelle ehtimiseen asiaa.

Rempseä, suorasukainen ja epäsovinnainen puoli korostuu Venhon romaanissa monin tavoin. Vaikka miehestä leivotaan maan isää, Sylvi matkustaa adjutanttien kauhuksi busseilla ja ratikoilla tavallisen kansan seassa.

Kun Kekkosten mökillä vierailee neuvostoliittolainen valtuuskunta, arvovieraat luulevat Sylviä ”siivoojamuijaksi” ja ”pesijäeukoksi”. Ihmetellään, koska isäntäväki on tulossa.

– Kekkoset saivat Englannin kuningattarelta Elisabet II:lta kermanvalkean Morris Minin. Sylvi päätti ajaa ajokortin, vaikka oli 61-vuotias ja reuma vaivasi. Silti Sylvi nautti liikkumisen vapaudesta ja tykkäsi ajaa kovaa, Venho naurahtaa.

Muistoja ja menneisyyden haamuja

Morris Mini ja Katerman mökki Suomusjärvellä ovat Ensimmäisen naisen keskiössä. On kyse muutamasta elokuun 1966 päivästä.

UKK:n kesään kuuluvat Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosyginin ja USA:n ulkoministeri Dean Ruskin vierailut, reissaaminen pitkin Suomea teollisuuslaitoksia vihkimässä, opiskelijaradikaalit ja Vietnam-mielenosoitukset.

Sylvi taas haluaa vetäytyä omaan maailmaansa, käydä läpi elämäänsä ja päiväkirjojaan sekä surra hiljattain kuollutta ystäväänsä, modernistien keulahahmoa Marja-Liisa Vartiota (1924–1966).

Sylvin ja Urhon avioliitto on ajat sitten muuttunut toveriliitoksi ja intellektuaaliseksi kumppanuudeksi.

Urho Kekkosesta on julkaistu kymmeniä tietoteoksia ja kaunokirjallisia tulkintoja. Sylvi Kekkosen osalta lähteitä on huomattavasti vähemmän. Kuva vuodelta 1957. Kuva: KU:n arkisto

Joten vähät maailmanpolitiikasta. Mökin arkityöt, rännien kunnostus ja sienestäminen vievät voiton.

Romaanissa on mielenkiintoinen rakenneratkaisu: se on minän puhetta sinulle, edesmenneelle ystävättärelle ja kollegalle Vartiolle. Kyse on dialogista muistojen, alitajunnan ja menneisyyden haamujen kanssa.

Oman äänensä saa myös kuvanveistäjä Essi Renvall (1911–1979), joka tahollaan tuskailee Sylvistä valmistelemansa rintakuvan kanssa.

– Olisin voinut laittaa Sylvin puhumaan Urhollekin, mutta aiheet olisivat silloin olleet erilaisia. Tässä kirjassa pohditaan kirjoittamista, rakkautta, äitinä ja naisena olemista. Samoin sitä, voiko keski-ikäisenä ja paljon myöhemminkin tehdä elämässään täyskäännöksiä, Venho pohtii.

”Pääministerin rouva kirjailee”

Sylvi tuli kirjailijaksi 49-vuotiaana, aforismikokoelmalla Kiteitä (Otava 1949). Hänen tuotantoonsa kuuluu lisäksi lyhytproosaa, sairaala-apulaisen kokemuksia kansalaissodan ajalta kuvaava pienoisromaani Käytävä (1955), romaani Amalia (1958) ja lapsuuden Karjalaan kurottava Lankkuaidan suojassa (1968).

Aikanaan luettu ja käännetty Sylvi sai Venhon mukaan osakseen myös vähättelyä.

– Hänen haikeaa ja melankolista tyyliään pidettiin 1950-luvun modernistien silmissä vanhanaikaisena. Arvostelut saattoivat olla ”pääministerin rouva kirjailee” -tyylisiä.

UKK:sta on julkaistu kymmeniä tietoteoksia ja kaunokirjallisia tulkintoja. Sylvin osalta lähteitä on huomattavasti vähemmän. Venho nostaa tärkeimmäksi Anne Mattsonin Sylvi Kekkosen elämäkerran (Art House 2000).

– Toisaalta kaunokirjallisuuden kannalta aukkopaikat ja valkeat kohdat ovat hedelmällisiä. En olisi uskaltanut lähteä käsittelemään niin monumentaalista hahmoa kuin UKK, se ei olisi edes tuntunut mielekkäältä. Minua kiinnostavat enemmän sivulliset ja varjoon jääneet.

”Biofiktion” vapaudella Venho käsittelee myös Sylvin ja tyyliniekan, dandyn ja esseistin Olavi Paavolaisen (1903-64) suhdetta.

– UKK:lla oli puolijulkiset naissuhteensa. Sylvilläkin on varmasti ollut ihastuksia ja rakkaudenkaipuuta. Jotain evidenssiä Sylvin ja Paavolaisen tapailusta on säilynyt. Pidemmälle menevää romanssia en pidä uskottavana. Sylvin persoonaa leimasivat itsehillintä ja sisäinen kilvoittelu, samoin halu pitää täysillä perheestä kiinni.

Kaksospoikien Matti (1928–2013) ja Taneli (1928–1985) Kekkosen itsenäistyminen tuotti äidille valtavaa tuskaa.

– Sylvin oli hyvin vaikea hyväksyä miniöitään. Anoppi tunki jopa Matin ja Marjan (os. Linnala) häämatkalle mukaan. Pojat olivat niin kilttejä, että äidille ei sanottu vastaan. Olen itsekin teini-ikäisten, kohta aikuistuvien poikien äiti, joten pystyn toisaalta ymmärtämään sen tunnemyräkän, Johanna Venho tunnustaa.