Työssäkäyvä köyhä ei tule toimeen palkallaan, vaan joutuu elantonsa eteen tekemään esimerkiksi toista osa-aikaista työtä, nostamaan väliaikaisesti tukia, käyttämään pikavippejä tai turvautumaan läheistensä apuun.
– Elämä työssäkäyvänä köyhänä tarkoittaa Suomessa elämää näkymättömässä marginaalissa sillä virallisesti maassamme ei tällaista ilmiötä ole oikeastaan olemassakaan, kertoo yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtori ja dosentti Mikko Jakonen.
Jyväskylän yliopistossa työskentelevä Jakonen on tutkinut pitkään työmarkkinoiden prekarisaatiota ja viimeisten vuosien ajan työssäkäyvien köyhien elämäkertatarinoita. Helmikuun alussa häneltä ilmestyy kirja Konflikti – Talous ja politiikka (Into 2020), jossa ilmiötä ruoditaan myös laajemmassa yhteydessä.
”Tyypillistä on, ettei kuun lopussa ole enää varaa ruokaan.”
Mitä työssäkäyvien köyhien kasvu kertoo nyky-Suomesta?
– Ei voida sanoa, että Suomessa ihmisillä menisi todella huonosti, mutta työmarkkinoiden rakenteellinen muutos on selvästi käynnissä, esimerkiksi nollatuntisopimusten lisääntyessä. Toisaalta muutos ei ole kovin nopeaa. Suomessa on paljon työttömiä, jotka eivät työllisty mihinkään, ja tämä hidastaa todennäköisesti osa-aikaisten töiden syntymistä.
Suomessa työssäkäyvien köyhien osuus (3,1 % palkansaajista ja yrittäjistä) on pienin verrattuna muihin Euroopan maihin. Tämä kertoo Jakosen mukaan kuitenkin lähinnä siitä, että meillä on parhaiten toimiva sosiaaliturva – mutta ei sitä, mikä työssäkäyvien köyhien todellinen määrä on.
– Tilastointitapa piilottaa ison joukon ihmisiä, jotka eivät tule toimeen työnteolla. Lisäksi on tärkeää puhua palkkatyöntekijöiden lisäksi myös itsensätyöllistäjistä tai pakkoyrittäjistä, jotka nimenomaan ovat nykyisiä prekaarin työn tekijöitä.
Työssäkäyvien köyhyys on suhteellisen laaja, ja ainakin jossain määrin tunnistettu ilmiö. Miksi siitä ei puhuta enempää?
– Ymmärryksemme prekaareista töistä on edelleen hieman lapsen kengissä. Meillä on, niin oikealla kuin vasemmalla, vahva konsensus siitä, että työllä pitää tulla toimeen. Toivomme voivamme palata vanhaan työmarkkinamalliin, kun suhdanteet taas paranevat.
– Itse olen kuitenkin sitä mieltä, ettei paluuta menneeseen ole. Juuri siksi ongelmasta tulee puhua, toteaa Jakonen.
Häpeää ja selviytymistä
Selkeiten työssäkäyvien köyhyys näkyy 1980–90 -luvuilla syntyneiden ikäluokassa. Tämä käy ilmi niin osa-aikatyötä kuin pienituloisuutta ja köyhyyttä koskevissa tilastoissa.
– Tätä ikäpolvea voidaan pitää ensimmäisenä prekaarina sukupolvena. Heidän elämäänsä kuvaa etenkin työn ja opiskelun yhdistäminen. Varsinkin isoissa kaupungeissa nuoret aikuiset pyörivät pätkätyöttömyyden ja työllisyyden rajamaastossa. Vanhemmalle ikäpolvelle on taas tyypillisempää olla kokonaan työttömänä.
Työssäkäyvälle köyhälle köyhyys ei näy ainoastaan rahapussin koossa tai ostovoiman määrässä, vaan myös voimakkaina häpeän ja uupumuksen tunteina.
– Ilmiöstä ei uskalleta puhua. Siitä vaietaan ja sitä hävetään myös läheisten silmissä. Moni ei myöskään jaksa masennuksen takia hakea tukia niihin liittyvän monimutkaisen byrokratian vuoksi, Jakonen sanoo.
Kun ilmiöstä vaietaan, muuttuvat ratkaisut yksilöllisiksi. Työssäkäyvä köyhä on lopulta valmis tinkimään elämän perusasioista.
– Tyypillistä on, ettei kuun lopussa ole enää varaa ruokaan. Tietyt sairaudet saattavat myös usein jäädä hoitamatta, sillä ei ole varaa lääkkeisiin.
Moni työssäkäyvä köyhä luovii arjessa sinnikkäästi ja kekseliäästi.
– Nämä ihmiset pitävät hyvin tarkkaa taloudenpitoa ja asettavat lastensa tarpeet omien tarpeidensa edelle. Esimerkiksi yksinhuoltajaäidit pistävät kaiken peliin lastensa eteen. Lastensa takia he pystyvät puskemaan aina hieman pidemmälle. Tämä on kuitenkin aina ristiriitaista heilumista toivon ja epäuskon välillä.
Työssäkäyvälle köyhälle suurin ongelma ei välttämättä ole pienet, vaan epäsäännölliset tulot. Ainoa varmuus hänelle on, että kun jostain tulee lisää, niin jostain leikataan pois.
– Vaikka meillä on toimiva sosiaaliturvajärjestelmä, on esimerkiksi työttömyyskorvauksissa ja asumistuissa liian vähän joustoa silppuisen työelämän keskellä. Tuet katkeavat ja alkavat uudelleen epäjohdonmukaisesti suhteessa työssäkäyvän köyhän tarpeisiin. Monesti hän joutuu näissä tilanteissa turvautumaan esimerkiksi pikavippeihin, Mikko Jakonen toteaa.
Totuutta pitää katsoa silmiin
Työssäkäyvien köyhyys on ennen kaikkea poliittinen valinta. Siksi siitä ei voida syyttää yksittäistä ihmistä – eikä ongelmaa korjata, muuttamalla yksittäisen ihmisen asennetta.
– Suurin poliittinen valinta tilanteen korjaamiseksi on tunnistaa ja tunnustaa realiteetit. Vaikka työssäkäyvien joukko on suhteellisen pieni, ei voida olettaa, että näillä ihmisillä olisi mahdollisuuksia toimia siten, miten olemme tottuneet työssäkäyvän ihmisen toimivan.
Mitään yksinkertaisia keinoja tilanteen korjaamiseksi ei ole, ainakaan ennen kuin ongelmasta puhutaan suoraan. Lopulta kyse on siitä, mikä taho kompensoi epätasa-arvoisen tilanteen.
– On selvää, ettei sosiaaliturvaa tule ainakaan pienentää tässä tilanteessa. Yrittäjät eivät myöskään ole yksiselitteinen syypää, sillä palveluiden hintoja on monella alalla mahdotonta nostaa. Työnantajat kuitenkin hyötyvät eniten esimerkiksi nollatuntisopimuksista, joten voidaan kysyä osallistuvatko he verojen muodossa riittävästi tilanteen kompensoimiseen.
Työssäkäyvien köyhien tilanne pakottaa kysymään, minkä suunnan suomalainen työllisyys- ja yhteiskuntapolitiikka itselleen valitsee.
– Haluammeko nostaa työllisyysastetta tilastojen valossa lisäämällä samalla elämiseen riittämättömistä palkoista aiheutuvia yhteiskunnan kuluja nykyjärjestelmällä. Vaihtoehtoina tälle ovat keskustelut esimerkiksi perustulosta, palkkatuesta, työn jakamisesta, alimpien tuloluokkien verotuksesta sekä sosiaali- ja työttömyysturvan joustavoittamisesta. Kaikki nämä voisivat auttaa työssäkäyvien köyhien tilannetta.
uutiskirje 