Romaanissaan Kultainen talo Salman Rushdie (s.1947) kirjoittaa satiirisen saatanallisia säkeitä vuosien 2008–2017 välisen ajan globaalista kapitalismista intialaisen mafiaperheen tragedian kautta.
Newyorkilaisen elokuvafriikin, René Unterlindenin naapuriin, parempiosaisten puutarhakaupunginosaan, muuttaa äveriäs intialaisperhe. Renén vasemmistoliberaalisti ajattelevat vanhemmat ovat yliopistossa professoreina. Heidän lempilauseensa on: jos poistut New Yorkista, joudut Amerikkaan!
Renéä ja hänen vanhempiaan alkaa vaivata uteliaisuus uusia, erikoisia naapureita kohtaan. René lyöttäytyy perheen kolmen pojan, Apuleiuksen, Dionysoksen ja Petrarcan kaveriksi päästäkseen jyvälle, mistä Nero Goldenin perheen mahtava varallisuus on peräisin, ja miksi heillä kaikilla on roomalaiset nimet.
Viihteen tekemisestä on nauru kaukana, ja tuottajan henkiriepu hiuskarvan varassa.
Hän päättää kirjoittaa aiheesta elokuvakäsikirjoituksen Francis Ford Coppolan Kummisetä-elokuvan tyyliin.
Kultaisen talon tarinan filosofinen perussanoma on, että ellei menneisyyttään hyvästele, vaan lähtee tekojaan pakoon sovintoa tekemättä, menneisyys ei suostukaan katoamaan. Se kävelee jossain vaiheessa takuuvarmasti vastaan. On turha kuvitella pakenevansa sellaista, jota kohti todellisuudessa ratsastaa.
René kutsuu vuoden 2016 USA:n presidentinvaaleja todellisuuden jälkeisen ajan aluksi. Elokuvaohjaajan urasta haaveilevana hän ymmärtää, että luonnonvoimansa menettäneen, arkihuolten täyttämän maail-
man on vaikea vetää vertoja värikkäille virtuaalikuvitelmille ja mojoville poliittisille valheille, joita Batman-elokuvan Jokeri eli Trump päästelee suustaan presidentinvaalikampanjansa aikana.
Todellisen maailman etu on siinä, että se on käsin kosketeltavissa, kun taas taivaskuvitelmat elävät pelkästään itse kunkin mielikuvituksen vilkkauden varassa.
Romaanin elokuvakäsikirjoitusmainen teksti sekä palkitsee että välillä koettelee hermoja, mutta kokonaisuudessaan se selkeyttää kerrontaa. Onhan todellisuus muuttunut elokuvamaisiksi välähdyksiksi, nopeasti poisleikkautuviksi hetkiksi, jossa todellisuus ja kuvitelmat elävät iloisessa sekamelskassa keskenään. Tällaisen kerronnan Salman Rushdie hallitsee, usein tulee mieleen Philip Roth.
Jotta todellisuus vielä palautuisi takaisin politiikkaan ja ihmisten arkeen, Renén mukaan olisi kysyttävä, mikä on niin kuin se on? Tosin hän epäilee, että varsinkin amerikkalaiset ovat unohtaneet tämän kysymyksen ikiajoiksi.
Tässä kohtaa René ottaa todellisuuden mittariksi Theodor Adornon ajatuksen: ”Korkeinta moraalisuutta on, ettei tunne olevansa kotonaan omassa kodissaan.”
Jos kokee epämukavuutta mukavuudesta, vaivaantuu vaivattomuudesta, ja kyseenalaistaa itsestään selvyyksinä pidettyjä asioita, eikä hae turvaa maailman haasteilta kodin mukavuuksista, silloin todellisuus avautuu eteemme lähes alastomana.
Renén sukellus intialaisten Bollywood-elokuvien maailmaan osoittaa, että viihteen tekemisestä on nauru kaukana, ja tuottajan henkiriepu hiuskarvan varassa.
Mafiaelokuvan tekemisen René huomaa hyvin haasteelliseksi, kun hän pääsee yhä syvemmälle Goldenin perheen synkkiin salaisuuksiin. Hänen silmiensä eteen rävähtää Nero Goldenin massiivinen vuosikymmenien talousrikosvyyhti. Eikä kahdesti leskeksi jääneen Neron uusi siperialainen nuorikko Vasilisa ole aivan viattoman ongelmaton tapaus.
Kultainen talo on mahtava kulttuurinen ja filosofinen retki nykymaailmaan, ja sen historiallisiin kipupisteisiin. Tässä romaanissa eletään pröystäilevän rikkaasti ja ehdottoman globaalisti, sekä rikollisesti. Mutta voiko menneisyyttään paeta?
Salman Rushdie: Kultainen talo. Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY 2020. 528 sivua.
uutiskirje 