EU:n uudesta elpymisvälineestä on Suomessa keskusteltu lähinnä nettomaksajien ja -saajien termeillä. Juuri lainkaan ei ole ollut puhetta siitä, miten EU-tason talouspolitiikka ja sitä ohjaavat näkemykset ovat muuttuneet elpymisvälineen perustamisen ja sitä edeltäneen eurooppalaisen keskustelun myötä.
Institutionaalisessa mielessä on vaikea nähdä, että elpymisväline tarkoittaisi merkittävää muutosta aiempaan. Kyseessä on yksittäiseen kriisiin luotu erityisinstrumentti, jonka perustamiseen ei liity pysyvää toimivallan siirtoa pois Suomesta. Poliittisena linjavalintana elpymisväline oli kuitenkin olennainen ratkaisu.
EMUa suunniteltaessa 1980-luvulla ajateltiin, että luopuminen omasta valuutasta voi aiheuttaa sopeutumisvaikeuksia jäsenvaltioille, sillä niiden valuuttakurssi ei enää jatkossa joustaisi suhdannetilanteen mukana eivätkä valtiot voisi edes poikkeusolosuhteissa turvautua oman keskuspankkinsa rahoitusapuun.
Tätä ei kuitenkaan pidetty ongelmana, koska vakaus- ja kasvusopimuksen ajateltiin sitovan valtiot pysyvästi tiukan finanssipolitiikan uralle, jolloin keskuspankkirahoitukselle ei enää olisi tarvetta. Samalla ajateltiin, että uudet rajoitteet johtaisivat siihen, että aktiivinen valuuttakurssipolitiikka korvaantuisi palkkamaltilla ja muilla kustannuskilpailukyvyn parantamiseen tähtäävillä uudistuksilla.
Ylipäätään EMUn perustamisen myötä vientivetoisesta kasvustrategiasta tuli resepti, jota tarjottiin kaikille jäsenvaltioille. Käytännössä se on tarkoittanut sitoutumista tiukkaan finanssipolitiikkaan sekä ajoittaisia sisäisiä devalvaatioita. Vientivetoisten kasvustrategioiden tarjoaminen kaikille maille on kuitenkin rahaliiton kokonaisuuden kannalta outoa, koska tiiviisti integroituneella talousalueella on lähes mahdotonta, että kaikki maat saavuttaisivat vaihtotaseen ylijäämiä samanaikaisesti.
Tämä linja on ollut vaikeasti yhdistettävissä eurooppalaisten hyvinvointimallien tukemiseen, minkä vuoksi puhe ”sosiaalisesta Euroopasta” on jäänyt lähinnä sanahelinäksi. Irvokkaimmin tämä näkyi eurokriisin yhteydessä, kun kriisimailta vaadittiin talouskuria, joka heikensi jo ennestään surkeaa taloustilannetta. Tämä linja heikensi koko euroalueen laajuista kokonaiskysyntää ja siten vaikeutti myös Suomen vientiteollisuuden toimintamahdollisuuksia.
Uusi elpymisväline ei tarkoita institutionaalisessa mielessä suurta muutosta nykytilanteeseen, mutta poliittisena linjavalintana se on ehkä ensimmäinen todellinen askel kohti sosiaalisempaa Eurooppaa. Elpymisvälineen kautta turvataan kaikille EU:n jäsenvaltioille varoja talouden elvyttämiseen ja koronaviruksen aiheuttaman sosiaalisen kriisin torjuntaan.
Olisi tietenkin kuviteltavissa myös nykyistä elpymisvälinettä parempia ratkaisuja koronakriisiin, kuten vaikkapa erilaisia velkaleikkauksia, mutta nyt tällaiset avaukset eivät saaneet riittävästi poliittista kannatusta.
Selvää on kuitenkin se, että EU:n elpymisväline avaa mahdollisuuden talouskurin haastamiseen EU:n talouspoliittisena ohjenuorana.
Kirjoittaja on talouspolitiikasta vastaava erityisavustaja vasemmistoliiton ministeriryhmässä.
lehti 